Yksi joki - kolme valtiota

Etelä-Varangin museon esittelemä nettinäyttely

Paatsjoki on Norjan ja Venäjän välinen rajajoki. Paatsjoki on ollut ja on vieläkin eri kulttuurien ja kansanryhmien kohtauspaikka. Valtion politiikka, sodat ja rajat ovat vaikuttaneet voimakkaasti alueen väestön elämään. Norjan valtio halusi korostaa alueen norjalaisuutta rakentamalla kouluja, kirkkoja, matkailumajoja sekä kokeilutilan.

Talvisota ja toinen maailmansota jättivät jälkensä Paatsjoen asukkaisiin. Idän ja lännen välinen kylmä sota vaikutti myös laakson asukkaiden elämään. Mutta samoihin aikoihin Norja ja Neuvostoliitto tekivät yhteistyötä vesivoiman käyttöönoton alalla.

Nykyisin Norjan ja Venäjän suhteet ovat läheiset, ja maat tekevät yhteistyötä kulttuurin, matkailun, voimatuotannon ja tutkimuksen aloilla. Mutta joen ylittäminen on edelleenkin kielletty!

Glasnost Kald krig 2. verdenskrig Finske naboer Norsk kolonisering Finsk innvandring Det grenseløse folket Grenselandet Førhistorisk tid

ESIHISTORIALLINEN KAUSI

Nykyisin Etelä-Varangiksi kutsutulta alueelta on löytynyt merkkejä noin 10 000 vanhasta asutuksesta. Löydöt osoittavat, että ihmiset vähitellen erikoistuivat hyödyntämään alueen resursseja. Kulttuurijäänteet viittaavat siihen, että itään päin on ollut yhteyksiä.

Jääkausi

Viime jääkauden aikana Etelä-Varanki oli jään peitossa. Jääkauden loputtua noin 10 000 e. Kr. rannikkolinja oli sulanut. Sisämaasta jää suli noin 7 000 vuotta e. Kr.. Jään sulaessa maa ja meri kohosivat. Merenpinta nousi sulamisveden vaikutuksesta, maan nousu taas johtui siitä, että raskaan jään aiheuttama paine katosi.

Kasvillisuus, joka vähitellen kasvoi alueelle, loi hyvät elinolosuhteet peuralle. Lämpimät merivirrat loivat suotuisat olosuhteet kaloille, hylkeille, merilinnuille ja muulle elämälle meressä.

Tältä ajalta löytyy ensimmäisiä jälkiä ihmisen toiminnasta. Ihmiset, jotka tulivat alueelle, olivat metsästäjiä, ja tärkeimmät saaliit olivat peurat ja meren runsaat resurssit.

Varhaisempi kivikausi

Etelä-Varangin vanhin asutus on peräisin varhaisemmalta kivikaudelta. Tämä kausi kesti noin vuodesta 10 000 vuoteen 4 500 e. Kr. Kautta kutsutaan kivikaudeksi, koska löydetyt esineet olivat enimmäkseen kivestä tehtyjä. Varhaisemman kivikauden lopulta on löydetty luuesineitä, ja uskomme, että luu yhdessä puun ja sarven kanssa on ollut tärkeä työkalumateriaali koko kauden ajan.

Etelä-Varangista on löydetty asuinpaikkoja, hautoja ja pyynti- ja kalastusvälineitä. Täällä asuneet ihmiset elivät puolinomadista elämää ja vaihtoivat asuinpaikkaa vuodenaikojen mukaan. He siirtyivät aina alueille, joilla resurssit olivat helpommin saatavilla, ja asuivat todennäköisesti kevytrakenteisissa, eläinten nahkoilla katetuissa teltoissa.

Myöhempi kivikausi

Myöhempään kivikauteen siirryttäessä (noin 4 500-1 800 e. Kr.) ilmasto muuttui, ja varhaisemman kivikauden aikana kasvanut metsä alkoi taas hävitä. Kasvillisuus muuttui vähitellen sellaiseksi kun se on tänään.

Rannikolta löydettyjen asutusten perustat ovat suurempia ja selvemmin näkyvämpiä kuin varhaisemman kivikauden löydöt. Tämä viittaa siihen, että asutus on ollut vakituisempaa, ja että asukkaat ovat olleet voimakkaammin suuntautuneet meren tarjoamien resurssien hyödyntämiseen. Samanaikaisesti on Etelä-Varangin sisämaa-alueella oleva asutus ollut liikkuvampaa. Paatsjoen alueelta löytyy paljon jälkiä ihmisestä ja asutuksesta.

Myöhemmältä kivikaudelta on löytynyt paljon jäänteitä. Monet löydetyt luu- ja sarviesineet olivat hienosti ornamentoituja. Kivi oli edelleen tärkeä materiaali, mutta sen työstämistekniikka poikkesi varhaisemmasta kivikaudesta. Työvälineitä tehtiin enemmän hienorakenteisista materiaaleista, kuten liuskeesta ja nefriitistä (viherkivi).

Työkalujen valmistustapojen muuttuminen ja uusien kivilajien käyttö viittaavat siihen, että myöhemmällä kivikaudella yhteydet muihin yhteiskuntiin lisääntyivät.

Varhainen metallikausi

Varhaista metallikautta (1 800-0 e. Kr.) leimasi kokonaisvaltaisempi keramiikan käyttö rannikon ja sisämaan välillä. Rannikko- ja sisämaa-asutuksen erot pienenivät. Kivi-, puu-, sarvi- ja luuesineiden lisäksi käytettiin myös kupari- ja pronssiesineitä. Useimmat näistä ovat kauden lopulta.

Viimeiset 1000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua osoitti jälkiä suurista sosiaalisista, kulttuurillisista ja taloudellisista muutoksista, ja monien mielestä saamelaiset tällä kaudella tulivat esiin omana etnisenä ryhmänään. Monet saamelaisuuteen viittaavat piirteet, kuten asuinmuoto ja hautaustavat tulivat selvästi esille tällä kaudella.

Paatsjoella asutus kasvoi, ja siellä kehittyi oma keramiikkatyyppi, jota kutsutaan Paatsjoen keramiikaksi.

Saamelainen rautakausi ja keskiaika

Kulttuurin etnisyyttä on vaikea määritellä pelkästään arkeologisten löytöjen pohjalta. Ei kuitenkaan ole epäilystä siitä, etteivätkö Etelä-Varangissa vuoden 0 jälkeen eläneet ihmiset olisi olleet alueen nykyisen saamelaisen väestön esi-isiä.

Tällä kaudella poron- ja lampaanhoitoon tuli uusia piirteitä, villasta alettiin valmistaa vaatteita, luuesineissä ja brodeerauksessa käytettiin uudentyylisiä ornamentteja, ja rauta otettiin käyttöön. Lisäksi huomaamme muutoksia uskonnossa ja poliittisisssa suhteissa. Yhteydet muihin ihmisiin ja paikkoihin lisääntyivät.

Poronhoidon lisääntymisen ja kehittymisen myötä muuttui myös vuodenaikoihin kytkeytynyt muuttaminen rannikon ja sisämaan välillä. Toisin kuin ennen, vietettiin nyt talvet sisämaassa ja kesät rannikolla. Myös poronhoito muuttui. Ennen oli joka perheellä muutama poro omiin tarpeisiin, sitten poronhoito intensivoitui, tuli paljon poronhoitajia pienine tokkineen, ja 1500-luvulla siirryttiin täydelliseen nomadisuuteen.

Kjelmøyan saarelta (Gælmeijæ) Bøkfjordista löydettyjä luuesineitä. (Lähde: Etelä-Varangin historia)

«Paatsjoki» noin 10 000 vuotta sitten. (Lähde: Etelä-Varangin historia)

Paatsjoen laaksosta löydetty, vuolukivestä tehty värttinän paino. (Lähde: Etelä-Varangin historia)

Alueelta löydettyä kampakeramiikkaa. (Lainattu Tromssan museolta)

RAJAMAA

Norjan ja Venäjän välinen raja vedettiin 1826. Etelä-Varangista tuli osa Norjaa. Valtion politiikka, sodat ja rajat vaikuttivat voimakkaasti alueen väestön elämään. Vanhojen paikallisten ja alueellisten rajojen merkitys pieneni. Yhteydet rajojen yli Norjassa, Suomessa ja Venäjällä asuvien kansanryhmien välillä jatkuivat.

1200-luku

Neuvoteltiin oikeuksista Vienanmereen.

1751

Norjan ja Ruotsin välinen raja määriteltiin lopullisesti. Norja sai Kautokeinon, Kaarasjoen ja Utsjoen Tenonjoen pohjoispuolella (Polmak). Loput yhteisalueesta jäi Ruotsi-Suomelle. Rajasopimukseen tehtiin lisäpöytäkirja, joka turvasi saamelaisten poronhoitajien oikeudet siirtää porojaan rajojen yli.

1809

Venäjän tsaari pakotti Ruotsin luopumaan Suomesta. Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta.

1814

Norja erosi Tanskasta ja liittyi unioniin Ruotsin kanssa. Norja sai oman perustuslain Eidsvollissa 17.toukokuuta. Alue, jota tänään kutsutaan Etelä-Varangiksi ei ollut osa Norjaa, vaan osa yhteisaluetta Norja-Venäjä.

1826

Norjan ja Venäjän välinen raja määriteltiin lopullisesti. Varangista etelään oleva alue jaettiin maiden kesken. Inarin alue katsottiin Suomeen kuuluvaksi. Etelä-Varangista tuli norjalainen. Raja kulki kolttasaamelaisten vanhojen siida-alueiden halki.

1852

Norjan ja Suomen rajalla kiellettiin porojen siirtäminen rajojen yli. Tämä aiheutti muutoksia poronhoitoa harjoittaville saamelaisille. Oli otettava käyttöon uusia laidunalueita. Viranomaisten oli kuitenkin vaikea valvoa, että rajasopimusta noudatettiin.

1905

Norjan ja Ruotsin unioni hajosi. Norjasta tuli itsenäinen valtio.

1920

Suomi ja Neuvostoliitto allekirjoittivat rauhansopimuksen Dorpatissa. Aiemmin itsenäistynyt Suomi sai Petsamon. Venäjä ei enää ollut Norjan naapurina.

1939

Talvisota Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Suomi joutui luovuttamaan osan alueistaan Neuvostoliitolle.

1940

Toinen maailmansota alkoi. Saksa miehitti Norjan.

1944

Suomen ja Neuvostoliiton välinen raja muuttui. Petsamo siirtyi Neuvostoliitolle. Norja sai Neuvostoliiton itäiseksi naapuriksi. Rajan yli liikkuminen oli jyrkästi rajoitettua. Puna-armeija vapautti Etelä-Varangin alueen ensimmäisenä alueena Norjassa.

1991

Neuvostoliitto hajosi. Venäjästä tuli itsenäinen valtio.

Rajoittuu pohjoiseen kalderaan

Norjan rajapylväs Melkefossissa (Maitokoski). (Kuva: Ingar G Henriksen, Etelä-Varangin museo)

Muotkavaaralla (Treriksrøysa) syksyllä 1898. Rajamerkki numero 353 Norjan, Venäjän ja Suomen rajalla. Suomen puolella kuvassa on kveeni, Venäjän puolella venäjänkarjalainen ja Norjan puolella tohtori A. B. Wessel. Merkin päällä seisoo herra Baron Liljenstjerna. (Kuva: Ellisif Wessel. Etelä-varangin museon kokoelmat)

RAJATON KANSA

Kolttasaamelaisia kutsutaan myös itäsaamelaisiksi. Itäsaamelaiset käyttävät itsestään nimitystä nuorttalazzak. He saivat pitää alueen lähes kokonaan itsellään 1800-lukuun saakka. Pohjoisaamelaisia, inarinsaamelaisia, norjalaisia, suomalaisia ja venäläisiä alkoi asettua asumaan Paatsjoenvesistön alueelle. Uusi raja, valtion politiikka ja sota aiheuttivat suuria muutoksia koltille, jotka olivat alueen kanta-asukkaita.

Kolttasaamelaisia naisten päähineitä. Koltat olivat tunnettuja helmikirjonnoistaan. (Kuva: Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Siidat

Koltat olivat järjestäytyneet siidoihin. Siidajärjestelmä oli tavallinen muissakin saamelaisissa yhdyskunnissa. Siida koostui useista perheistä jotka yhdessä hallitsivat ja käyttivät tiettyä rajattua maantieteellistä aluetta. Siida oli myös alueen nimitys. Osan vuodesta perheet olivat levittäytyneet koko alueelle. Talvella perhe kerääntyi talviasuinpaikalle ja heillä oli enemmän aikaa yhdessä oloon.

East Sami siidas

Kolttasaamelainen väestö koostui siidoista. Vuonna 1826 vedetty Norjan ja Venäjän välinen raja kulki suoraan siida-alueiden halki. Kolme siidoista oli norjalais-venäläisellä yhteisalueella:

  • Njavddam-siidan (Näätämön siida) kesäasuinpaikka oli Näätämössä (Neiden) ja talviasuinpaikka nykyisen Suomen puolella. Heistä tuli Norjan kansalaisia.
  • Paccvei-siida (Paatsjoen siida) käytti Paatsjoen molempaa puolta, sekä läntistä, joka tänään on norjalainen että itäistä, joka tänään kuuluu Venäjälle. Nykyisin useimmat heidän jälkeläisistään asuvat Suomessa.
  • Peisen-siida (Petsamon siida) oli Venäjän puolella, ja raja vaikutti vähän tähän alueeseen. Heistä tuli Venäjän kansalaisia.

Paatsjoen kolttasaamelaisista tuli Venäjän kansalaisia 1826, kun taas Näätämön siidaan kuuluvista tuli norjalaisia.

Kolttasaamelaisia Nakholmenilla, Vaggetemissa vuonna 1900. (Kuva: Ellisif Wessel. Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Vuodenaikoihin kytkeytynyt muuttaminen

Koltat elivät puolinomadista elämää. Heillä oli useita asuinpaikkoja Paatsjoen laaksossa ja Etelä-Varangin vuonoissa. He asuivat aina siellä, missä resurssit kulloinkin olivat parhaiten saatavilla. Keväisin ja kesäisin he asuivat Bøkfjordin ja Rautavuonon (Jarfjordin) alueella, jossa lohta, turskaa ja seitiä oli runsaasti saatavilla. He ottivat eläimensä mukaan vuonoille. Talvisin ja syksyisin he asuivat enimmäkseen Paatsjoen varrella.

Østsamisk lakseplass i Bøkfjorden
Yksi kolttasaamelaisten lohenkalastuspaikoista Bøkfjordissa n. 1900. (Kuva: Ellisif Wessel. Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Elanto

Kala oli kolttasaamelaisille tärkeä. He kalastivat sekä järvissä, että meressä. Luonto oli tärkein ravinnonlähde. Moni kolttasaamelainen piti lampaita ja poroja. Porosta sai lihaa, nahkaa ja luita, ja se oli myös tärkeä kulkuväline. Koltat hyödyntivät luonnonvaroja ja vaihtoivat asuinpaikkaa aina sen mukaan, missä elanto oli helpommin saatavilla.

Kalastus Norjan vuonoissa

Paatsjoen siidan koltat menettivät kalastusoikeutensa Bøkfjordissa ja Rautavuonossa (Jarfjord) vuonna 1924. Siihen aikaan he asuivat Suomessa. Norja ja Suomi sopivat, että Norja saa ostaa kalastusoikeudet 12.000:lla kultakruunulla. Kolttasaamelaisilla ei ollut asiaan sananvaltaa. Norja ei halunnut Paatsjoen siidaa norjalaisiin vuonoihin.

Rajat ja sota

Kolttasaamelainen kulttuuri joutui valtionpolitiikan, rajamääräysten ja sodan uhriksi. Heidän vanhalla elämäntyylillään, johon kuului sesonkimuuttaminen ja siidajärjestelmä, ei ollut mitään sijaa nykyaikaisessa maailmassa. Suomalaiset alkoivat rakentaa Petsamon alueelle, ja kolttasaamelaisiin kohdistuva paine kasvoi. Vuodenaikoihin kytkeytynyt muuttaminen ei enää onnistunut. Monet jäivät vähitellen vakituisesti asumaan Boris Glebiin. Toisen maailmansodan jälkeen alue siirtyi Neuvostoliitolle. Paatsjoen siidan koltat jäivät suomalaisiksi.

Vanhojen kolttasaamelaisten siidojen rajat. (Kartta: Astri Andresen: «Sii'daen som forsvant», Etelä-Varangin museo)

Sesonkimuuttaminen

Rouva Ryeng, metsänvartija Ryengin leski, kertoi vuonna 1959 arkeologi Povl Simonsenille, että Vaggetemissa sijaitsevassa Nakholmenissa oli tavallisesti asutusta elokuun alusta lumen tuloon saakka. Sen jälkeen itäsaamelaiset siirtyivät Venäjälle pilkkimään ja olivat siellä noin kuukauden. Täältä he sitten matkasivat Svanvikin alueelle talvehtimaan, jonka jälkeen he siirtyivät vuonoille kalastamaan.

Boris Glebin kirkko 1928. (Kuva: Wilse. Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Kolttasaamelaiset tänään

Nykyisin kolttasaamelaisia (itäsaamelaisia) asuu Norjassa, Suomessa ja Venäjällä. Suurin osa Paatsjoen siidan kolttasaamelaisista asettui asumaan Suomeen toisen maailmansodan jälkeen. Vaihtoehtona olisi ollut Neuvostoliitto. Paatsjoen siidan kolttien jälkeläisiä on myös Norjassa. Ennen, ja nykyisinkin, avioliittoja solmitaan rajojen ja kulttuurien yli. Monet kolttasaamelaiset kerääntyvät vuosittain ortodoksisiin jumalanpalveluksiin Näätämöön (Neiden), Sevettijärvelle tai Boris Glebiin.

Näätämön norjalaisella puolella – Neidenissä – on itäsaamelaisten keskus. Joka vuosi Pyhän Yrjön (St.Georg) kappelissa pidetään jumalanpalvelus.

SUOMALAISTEN MAAHANMUUTTO

Päivää, päivää! Mitä? Paatsjoen alueella puhutaan vieläkin suomea, ja vanhempi väestö puhuu sitä sujuvasti. Suomalaisista juurista kertovat sukunimet, kuten Beddari, Kalliainen ja Sotkajärvi, ovat Paatsjoella yleisiä. Lapset lukevat suomea koulussa, ja Suomeen on vahvat siteet.

Pitkä taival

Olot olivat vaikeat suurissa osissa Suomea 1800-luvun puolivälissä. Unelma ja toivo paremmasta elämästä veti ihmiset pois kotikylistään. He jättivät kotipaikkansa ja sanoivat jäähyväiset vanhemmilleen, perheilleen ja sukulaisilleen. He tiesivät, etteivät he enää koskaan palaisi. Pohjoisesssa, vuonojen läheisyydessä Ruijan (Jäämeren) alueella oli maa, jossa he voisivat aloittaa uuden elämän. He pakkasivat vähäisen omaisuutensa ja aloittivat pitkän taipaleen kohti Paatsjoen laaksoa ja asettuivat asumaan joen molemmille puolille

Kalastus vuonoissa

Suomalaisten maahanmuutto Paatsjoen alueelle alkoi tosissaan 1800-luvun puolivälissä. Sitä ennen olivat suomalaiset tulleet vuonoille kalastelemaan. Merellä houkutteli seiti ja turska, ja niistä sai lisätuloja. Vuonoille kalastamaan tulleet huomasivat, että Norjan koillisosassa oli hyvät olosuhteet myös maanviljelyn, poronhoidon ja metsätalouden harjoittamiselle.

Paatsjoelle ja sitä ympäröivälle alueelle muutti paljon suomalaisia 1800-luvulla. (Kuva: Sigrun Rasmussen, Saviomuseo/Etelä-Varangin museo)

Miksi suomalaiset tulivat Paatsjoelle?

Hyvät kalastusmahdollisuudet sekä mahdollisuus asettua asumaan resurssirikkaalle alueelle olivat pääsyy sihen, että monet suomalaiset jättivät kotimaansa. 1850-, 1860- ja 1870-luvuilla monet pakkasivat vähäiset tavaransa ja aloittivat pitkän taipaleen kohti pohjoista. Etelä-Varangin resurssit houkuttelivat, ja suurissa osissa Suomea oli kriisi. Monissa kylissä asukasmäärä oli suuri, ja voimavaroja vähän. Tämä vauhditti Paatsjoelle ja Varanginvuonolle muuttamista.

Monta elannonlähdettä

Suurin osa Paatsjoen laaksoon 1800-luvulla tulleista suomalaisista asettui sinne vakituisesti asumaan. He perustivat pientiloja, saivat lapsia ja elivät niinkuin muutkin laakson asukkaat. Heillä oli pieni maatilkku, muutama lehmä, lampaita ja poroja. Joessa ja meressä oli runsaasti kalaa, ja metsän tukit antoivat elantoa. Joillakin tiloilla asui useita perheitä.

Monikulttuurinen alue

Pohjois-Suomen asukkaista suuri osa oli saamelaisia. Monet Suomesta lähteneet tulivat kylistä, joissa suomalainen ja saamelainen kulttuuri olivat sekoittuneet yhteen. Saamelaiset ja suomalaiset menivät naimisiin keskenään, ja monet Norjaan tulleista olivat näiden kahden kansanryhmän sekoituksia. Suomalaisia ja saamelaisia perinteitä vietiin Paatsjoella eteenpäin yhdessä norjalaisten perinteiden kanssa. Ne, jotka asettuivat asumaan laaksoon oppivat toisiltaan hyödyntämään luonnonvaroja parhaalla mahdollisella tavalla.

Kveeni vai suomalainen?

1800-luvulla käyttivät Norjan viranomaiset käsitettä ”kveeni” kaikista Suomesta tulleista maahanmuuttajista. Kveeni-nimitys sai vähitellen negatiivisen sävyn. Kveeni-nimitystä on käytetty myös Pohjanlahden alueen asukkaista. Nykyisin kutsuvat monet Suomesta ja Pohjanlahden alueelta tulleiden maahanmuutajien jälkeläiset itseään kveeneiksi. Toiset taas sanovat mielummin olevansa suomalaista alkuperää, tai että heillä on suomalaiset juuret. Vuonna 1996 kveenit saivat vähemmistökansan aseman Norjassa.

Magda ja Aleksander Beddari. Aleksander oli Kemijärveltä Suomesta tulleen Peterin pojanpoika. (Kuva: Lainattu Olav Beddarilta)

Norjalaistakaa alue!

Aluksi viranomaiset suhtautuvat myönteisesti suomalaisten maahanmuuttoon. Vähitellen viranomaiset aloittivat toimenpiteitä, joilla alueelle saataisiin muuttamaan enemmän norjalaisia. Teiden rakentaminen aloitettiin jo 1870-luvulla, ja norjalaisia perheitä alkoi tulla pohjoisille alueille. Uudisraivaushankkeiden, Strandin internaatin rakentamisen ja uusien lakien tarkoituksena oli alueen norjalaistaminen. Norjan viranomaiset halusivat osoittaa, että Paatsjoen länsipuoli oli norjalaista aluetta. Suomen kieli oli valtakielenä suurimassa osassa laaksoa. Monet laakson norjalaisista opettelivat suomea ymmärtääkseen kyläläisiään!

Elävä suomalainen kulttuuri

Suomalainen kulttuuri on monella tavalla selvinnyt norjalaisten viranomaisten paineesta. Monet Paatsjoella nykyisin asuvista ovat suomalaista alkuperää. Sellaiset sukunimet kuten Beddari, Sotkajärvi, Rauhala, Nikkinen, Kalliainen, Kurthi, Bordi, Randa ja Ollila kertovat suomalaisista juurista. Kylän kaupoissa kuuluu suomen kieltä. Monet vanhemmat asukkaat ovat pitäneet kielen elävänä. Lapset lukevat suomea koulussa ja oppivat suomalaista kulttuuria ja perinteitä. Siteet Suomeen ovat vahvat vielä nytkin, 150 vuotta sen jälkeen kun esi-isät suuntasivat pohjoiseen.

Petter ja Frans Kalliaisen saama suuri hauki Vaggetemissa. Paatsjoki oli tärkeä resurssi myös suomalaisten maahanmuuttajien jälkeläisille. (Kuva: Arne Kalliainen)

NORJALAISTEN ASUTTAMINEN

Kun Paatsjokea pitkin kulkeva raja määriteltiin 1826, oli se viimeinen rajanpätkä joka Norjan ja jonkin toisen valtion välille on muodostettu. Rajan syntymisen, ja sen alkuperäiselle kolttasaamelaiselle väestölle aiheuttamien muutosten jälkeen, suomalaisten maahanmuutto alueelle kasvoi. Norjan viranomaiset käynnistivät useita toimenpiteitä norjalaisten asuttamiseksi rajaseudulle.

Norjan huolestuminen

Norjan viranomaisia huolestutti uuden rajan varrelle asettuneen väestön lojaalisuus. Aluetta leimasivat suomalaiset maahanmuuttajat. Viranomaiset pohtivat monia toimenpiteitä, joilla norjalaisen väestön määrää voitaisiin lisätä ja norjan kielen asemaa parantaa. Yhtenä strategiana oli houkutella ihmisiä Etelä-Norjasta, tarjota heille hyvät edellytykset, jotta he asettuisivat asumaan, viljelemään maata ja lisäämään norjan kielen käyttöä alueella. Tavoitteena oli levittää norjalaista kulttuuria. Samalla haluttiin erilaisten lakien avulla jarruttaa suomalaisen kulttuurin leviämistä. Tässä onnistuttiin vaihtelevassa määrin.

Mikä sai ihmiset muuttamaan etelästä?

1800-luvun puolivälistä ensimmäisen maailmansodan alkuun asti Nord-Østerdalenista muutti pois paljon ihmisiä. Useimmat lähtivät Amerikkaan, mutta monet tulivat myös pohjoiseen. Ihmiset asettuivat asumaan sinne, missä työtä oli tarjolla, tai he rupesivat uudisraivaajiksi. Monissa kylissä asukaita oli liian paljon, ja töitä liian vähän. Monet joutuivat muutamaan hankkiakseen itselleen ja perheelleen uuden elannon. Etelä-Varankiin muuttaneet toivoivat täällä saavansa paremmat elinolosuhteet ja halusivat aloittaa uuden elämän. Monet Paatsjoen alueen nykyisistä asukkaista ovat raja-alueille muuttaneiden norjalaisten uudisraivaajien jälkeläisiä.

Nordre Namdalenin tila on yksi monista 1800-luvulta peräisin olevista tiloista Paatsjoella. (Kuva: Etelä-Varangin museo)

Sotilaskammi Svanvikissa. Tämä kammi on ehkä maailman suurin. Kammi pystytettiin 1920-luvulla, jolloin Norja halusi korostaa alueen norjalaisuutta. (Etelä-varangin museon kokoelmat)

Strandin internaatti oli tärkeä oppi- ja norjalaistamislaitos. (Kuva: Etelä-Varangin museo))

Toimenpiteitä, joilla valtio halusi vaikuttaa Etelä-Varangin väestönkehitykseen:

1869: Teiden rakentaminen

Vuonna 1869 Etelä-Varankiin lähetettiin 28 tietyöläistä ja seuraavan vuonna vielä kymmenen lisää. 1872 alueella oli 10 tietyöläistä perheineen, jotka hakivat asuinpaikan rakennuslupaa. Tietyöläiset jatkoivat uudisraivaajina. Väestönlaskennat ja muut lähteet osoittavat, että Paatsjoen asukasmäärä kasvoi, suomalaiset ja norjalaiset solmivat avioliittoja keskenään, ja suomi oli valtakielenä.

1899: Maanviljely

Perustetaan Ruijan Maanviljelyn Edistysseura (Selskabet til Fremme av Finnmarkens Jordbrug). Tämän seuran tai yhdistyksen tarkoituksena oli edistää maanviljelytoimintaa Finnmarkissa (Ruijassa) ja suojella Norjan etuja. Uudisraivaajia houkuteltiin tarjoamalla heille viljelysmaa ilmaiseksi ja myöntämällä heille lainoja edullisilla ehdoilla. Lehdissä Trøndelagissa, Romsdalenissa sekä Gudbrabdsdalenin ja Østerdalenin norjalaisissa osissa oli ilmoituksia, joissa haettiin uudisraivaajia pohjoiseen. Hanke ei onnistunut. Näiltä alueilta ei ollut helppo rekrytoida uudisraivaajia, ja ne harvat, jotka tulivat, huomasivat pian, että olosuhteet eivät vastanneet odotuksia. Vuoden 1903 loppuun mennessä alueelle oli tullut 10 uudisraivaajaa. Vuonna 1907 heitä oli jäljellä enää vain kolme, loput olivat lähteneet.

1903: Metsänvartijat

Paatsjoelle palkattiin metsänvartijoita ja valtiollinen metsänhoito aloitettiin. Metsänvartijoiden tehtävänä oli myös rajanvalvonta. Heidän tuli myös valvoa, ettei kukaan väärin perustein käyttänyt aluetta laiduntamiseen tai metsästämiseen Norjan puolella. Tällainen toiminta oli sallittua vain Norjassa asuville.

1905: Internaattien rakentaminen

Valtio perusti internaattikouluja samana vuonna kun Norja itsenäistyi. Ensimmäiset internaatit olivat Fossheim Näätämossä ja Strand Paatsjoella. Internaattikouluissa sai puhua vain norjaa. Valtio halusi tehdä norjasta valtakielen. Tämä ehkäisi todennäköisesti tehokkaasti suomen oppimista ja vaikutti myös siihen, että suomalaiset oppimateriaalit vähenivät.

1920-luku: Uudisraivaus

Tehtiin uusia yrityksiä uudisraivaustoiminnan käynnistämiseksi Paatsjoella. Tämä oli osa koko maata kattavaa uudisraivaustyötä ja pohjautui tarpeeseen tulla omavaraisemmaksi. Tällä haluttiin myös ratkaista suuri työttömyysongelma. Myös tällä kertaa raja-alueelle haluttiin lojaalia norjalaista väestöä aloittamaan uudisraivaustoimintaa juuri Paatsjoen alueella. Vuosina 1934-1939 Svanvikiin rakennettiin kokeilutila. Kokeilutilan tehtävänä oli eläinten ja kasvien kasvattaminen, ja sen oli tarkoitus toimia maanviljelijöiden koulutuslaitoksena.

SUOMALAISET NAAPURIT

Vuonna 1920 Suomesta tuli Norjan itäinen naapuri Paatsjoen laaksossa. Suomi halusi korostaa uuden alueensa hallintaa rakentamalla tiloja, kauppoja, matkailumajoja ja teitä. Yhteydet ja kaupankäynti joen molemminpuolisten asukkaiden välillä kasvoivat.

Suomi saa Petsamon

Rauhansopimus Neuvostoliiton ja Suomen välillä kirjoitettiin 14.lokakuuta 1920 Dorpatissa, ja Neuvostoliitto joutui luovuttamaan Petsamon alueen Suomelle. Itsenäinen Suomi sai pääsyn Jäämerelle. Jo heinäkuussa 1920 Suomi korosti alueen omistustaan lähettämällä sotilaita pohjoiseen. Suomi perusti alueelle oman hallinnon ja alkoi rakentaa teitä, kouluja, kauppoja, kirkkoja, hotelleja ja kestikievareita.

Kolltakönkään matkailumaja Boris Glebissä, ennen kuin se paloi 1937. Suomalaiset rakensivat useita matkailumajoja Petsamon alueelle. (Kuva: Suomen matkailuyhdistys. Eva Sundelinin kokoelmat)

Hyvät kontaktit rajan yli

Paatsjoen itäpuolella asui paljon suomalaisia jo siihen aikaan, kun alue kuului Venäjälle. Kun alueesta 1920 tuli suomalainen, sinne siirtyi vielä enemmän suomalaisia. Monilla Norjan puolella asuvilla oli suomalaiset juuret, ja he olivat pitäneet kielen ja kulttuurin elävinä. Jokivarren asukkaiden välillä molemmin puolin jokea oli läheiset suhteet, ja ihmiset kokoontuivat usein yhteen juhlimaan merkkipäiviä tai muita juhlia. Löysipä joku sydämensä valitunkin joen toiselta rannalta. Kerrotaan myös, että norjalaisten ja suomalaisten nuorten välillä järjestettiin jalkapallo-otteluja ja muita kilpailuja.

Rajakauppa

Sodan välivuosina norjalaiset kävivät vilkkaasti ostoksilla Boris Glebin, Salmijärven (Svanvannet) ja Pitkäjärven (Langvannet) kaupoissa Suomen puolella. Sokeri, kahvi ja jauhot olivat siellä halvempia kuin Norjassa. Samoin oli tupakka ja muutkin tavarat. Kaikkea ei aina ihan laillisesti viety rajan yli Norjaan, mutta pitkän Paatsjoen varrella ei tullimiehilla ollut paljon mahdollisuuksia valvoa kaikkea joen yli liikkumista. Monille norjalaisille Suomen puolella olevat kaupat olivat lähempänä kuin norjalaiset kaupat.

Salmijärvi Suomen puolella ennen sotaa. (Kuva: Tunematon. Kuva lainattu Hans Kristian Erikseniltä. Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Birger Erlandsen muistelee aikoja, jolloin suomalaiset olivat naapureina Paatsjoen toisella puolella. (Kuva: Ingar G Henriksen, Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Salmiset

Salmiset asuivat joen toisella puolella, muistelee Birger Erlandsen, yksi monista paatsjokilaisista, joka vielä muistaa yhteydet joen yli. Kun Birger oli nuori poika, oli Suomi naapurina joen toisella puolella vuoteen 1944 asti. – Me pidimme paljon yhteyttä Salmisen perheen kanssa. He olivat osa perheemme tuttavapiiriä. Salmisen isännällä oli pieni tila, jota hän hoiti. Lisäksi hän kalasti ja metsästi. – Jotkut Salmisen lapsista ovat käyneet Norjan puolella kylässä vielä myöhemminkin. – Salmisen tilan vieressä oli kauppa ja kestikievari. Siellä kävimme asioimassa. Siellä oli kaikki halvempaa, ja kauppamatka tuli lyhyemmäksi. Eihän se ihan laillista aina ollut se rajan ylittäminen tulliaseman ulkopuolella, mutta kun se tulliasema oli niin kaukana siellä joen alaosissa, kertoo Birger naureskellen.

Suomalainen vaara

Äärioikeistolaiseen siipeen kuuluvilla Lappoliikkeellä ja Akateemisella Karjalan seuralla oli sotien välillä ajatuksia ja suunnitelmia Suur-Suomesta. Tavoitteena oli liittää Suomeen sellaiset Suomen ulkopuolella olevat alueet, joilla asui paljon suomalaisia. Norjan lehdissä oli paljon kirjoituksia suomalaisesta vaarasta, ja siitä, että Suomi saattaisi olla uhkana pohjoisilla alueilla. Tämä herätti huolestumista Norjan viranomaisten keskuudessa. Mutta Suomen viranomaiset torjuivat tällaiset väitteet ja sanoivat, ettei Suomella ollut mitään suunnitelmia laajentaa aluettaan.

Norjalaisuuden korostaminen

Norja korosti alueen norjalaisuutta rakentamalla kappelin, koulun, varuskunnan, teitä, kokeilutilan sekä tulli- ja matkailuaseman. Lisäksi aloitettiin kolmas suuri uudisraivaushanke Paatsjoen laaksossa. Yhteydet suomalaisten ja norjalaisten välillä Suomen puolella olivat hyvät, eikä mikään viitannut siihen, että Norjan puolella asuvat suomalaiset halusivat tulla Suomen kansalaisiksi. Heidän lojaliteettinsa Norjaa kohtaa oli epäilemättä suuri.

2. MAAILMANSOTA

Saksalaiset joukot tulivat Norjaan 9.huhtikuuta 1940. Saksan miehitys Norjassa jatkui toukokuulle 1945. Etelä-Varangin sijainti teki kunnasta Saksalle hyvin keskeisen, kun Natsi-Saksa suunnitteli sotaretkeä Neuvostoliittoon. Saksalaisesta sotakoneistosta tuli osa rajaseudun asukkaiden arkipäivää.

Festung Kirkenes

Kirkkoniemi oli saksalaisten itäisin vallitus Euroopassa. Hitlerin suunnitelma oli hyökätä Neuvostoliittoon pohjoisesta ja etelästä. Etelä-Varanki oli sillanpää Murmanskia vastaan suuntautuvassa hyökkäyksessä. Sekä Kirkkoniemen että Murmanskin satamat ovat sulat koko vuoden, mikä oli tärkeää sota- ja huoltoaluksille.

Sotavarustelu

Ensimmäiset saksalaiset sotilaat tulivat Itä-Finnmarkiin kesä-heinäkuussa 1940. Syksyn ja talven aikana Suomen rajaa kohti tuotiin suuria määriä aseita ja sotakalustoa. Hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 22. kesäkuuta 1941 suurmittaisen varustelun jälkeen. Sotakalustoa oli Finnmarkissa paljon, varsinkin Kirkkoniemen alueella. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941 teki Norjasta tärkeän strategisen pisteen suurvaltojen välisessä sodassa. Suomesta ja Finnmarkista tuli pohjoisrintaman esiinmarssialueita.

Saksalaisten paraati Storgatalla Kirkkoniemessä 1942. (Kuva: Edvardsen. Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Saksalaisia aluksia vuonolla

  • Muistan, kun ensimmäiset saksalaiset laivat ilmaantuivat Børkfjordin-vuonoon. Se oli kesäkuussa 1940. Me olimme vuonolla lohta pyytämässä. Saksalaisilla oli orkesteri laivan kannella ja he soittivat marsseja. Marssit kaikuivat vuonolla. Ukkini sanoi ”Toivottavasti ne lähtee pian pois”, kertoi Ingvald Henriksen, joka vuonna 1940 oli 13-vuotias.

Yli tuhat ilmahälytystä

Saksalaisten läsnäolo leimasi täydellisesti paikallisten asukkaiden elämää pohjoisessa, sekä työpaikalla että kotona. Tilannetta pahensi vielä se, että Festung Kirkenes luonnollisesti oli Nevostoliittolaisille liittoutuneille tärkeä hyökkäyskohde. Yli tuhat ilmahälytystä sotavuosien aikana kertoo paljon. Kirkkoniemi pommitettiin lähes maan tasalle.

Pommitukset, tulipalot ja pelko olivat kirkkoniemeläisten arkipäivää sodan aikana. (Kuva: Bundesarkiv, Saksa. Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Katastrofipäivä 4. kesäkuuta 1944. Yli 140 asuintaloa ja muuta rakennusta paloi neuvostoliittolaisten pommitusten seurauksena. (Kuva: Bundesarkiv, Saksa. Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Kontakti sotilaiden kanssa

Sota jätti syvät jäljet Paatsjoen laakson ja Etelä-Varangin asukkaisiin. Kylät selvisivät sodan vaurioista vähän helpommalla kuin Kirkkoniemi. Kylissä useimmat rakennukset säästyivät sodan tuhoilta. Monet niistä, jotka kasvoivat sotavuosina, muistavat, että kontakti saksalaisten sotilaiden kanssa oli hyvä. – Nehän olivat nuoria poikia, jotka oli lähetetty pohjoiseen. Useimmat niistä käyttäytyivät ihan hyvin, kertovat monet paatsjokelaiset. – Joskus saimme niiltä karkkeja tai vähän ruokaa.

Venäläisiä sotaveteraaneja muistojumalanpalveluksessa Etelä-Varangin vapauttamisen 60-vuotisjuhlan yhteydessä. (Kuva: Yngve Grønvik, Sør-Varanger Avis)

Vankileirit

Saksalaiset ottivat monia venäläisiä sotilaita sotavangiksi taisteluissa. Etelä-Varankiin rakennettiin useita vankileirejä, ja Paatsjoella oli yhteensä 14 vankileiriä. Vankeja kohdeltiin lähes kuin eläimiä. Hyvin monet sotavangeista menehtyivät aliravitsemukseen, uupumukseen tai heidät tapettiin. Lähes luurangoiksi laihtuneet vangit tekivät voimakkaan vaikutuksen paikalliseen väestöön. Monet paikallisista toivat vangeille leipää tai vähän ruokaa heitä auttaakseen. Joskus vangit kiitokseksi lahoittivat heille itse tekemiään puuesineitä, peltirasioita tai muita esineitä.

Partisaanit

Monet norjalaiset tarjoutuivat palvelemaan Neuvostoliittoa sodan aikana taistellakseen natsijoukkoja vastaan. Heitä koulutettiin Neuvostoliitossa ja lähetettiin sitten takaisin Norjaan, ja he raportoivat Neuvostoliitolle. Heitä kutsuttiin partisaaneiksi. Yksi tunnetuimmista partisaaneista oli Paatsjoelta kotoisin oleva Osvald Harjo, joka vietti yli kymmenen vuotta venäläisillä vankileireillä. Hän ei päässyt takaisin Norjaan, ennen kuin Norjan silloinen pääministeri Gerhardsen otti hänen asiansa esille neuvotteluissa Moskovassa. Partisaanien elämä oli vaarallista, koko ajan uhkasi vaara, että saksalaiset paljastavat heidät, tai että heidät ilmiannetaan. Moni partisaani päätti päivänsä raja-alueella.

Jäämeren rintama kohti Murmanskia

Sotilaiden raskas vaellus soiden ja jokien poikki oli kaukana kenraalien paraatimarssiunelmasta. He joutuivat kulkemaan pitkät taipaleet ajoittain hyvinkin jääkylmässä ja karussa maastossa. Pohjoisen tunturit, rotkot, upottavat suot, villit kosket ja sitkeät venäläiset sotilaat sulkivat tien Murmanskiin. Pakkaset tulivat, ja vilu iski kyntensä sotilaisiin. Hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan pysähtyi Litsan laaksoon lähelle Murmanskia. Saksalaiset olivat aliarvioineet sekä maaston että venäläisten vastarinnan. Venäläiset osasivat hyökkääjiä paremmin liikkua maastossa, ja monilla venäläisillä sotilailla oli kokemusta Suomen ja Neuvostoliiton välisestä talvisodasta.

Venäläinen talvi

Sekä saksalaisia, että venäläisiä sotilaita eksyi lumimyrskyissä, ja monet menehtyivät kylmään ja uupumukseen. Miehistön vahvuus pieneni puolella lumisokeuden ja paleltumavammojen takia. Taistelut maksoi kuvaamattomia kärsimyksiä.

«Arktis ist nichts»
Kenraalin sanat Litsalla
Arktiset alueet eivät ole mitään
Arktis ist nichts
Kenraalin valhe ja runo
niille, jotka kokivat kylmän
Sotilaat lumessa
Mustatunturin öissä
ja lumimyrskyssä Litsalla

Ote kirjasta «Krig i Grenseland», Hans-Kristian Eriksen

Vapautus

Saksalaiset eivät koskaan päässeet Murmanskiin asti. Syksyllä 1944 neuvostoliittolaiset joukot saivat työnnettyä saksalaiset länteen päin. Saman vuoden lokakuussa tulivat ensimmäiset neuvostoliittolaiset sotilaat rajan yli Norjaan, ja Etelä-Varanki vapautettiin ensimmäisenä alueena Norjassa.

Venäläisiä sotaveteraaneja muistojumalanpalveluksessa Etelä-Varangin vapauttamisen 60-vuotisjuhlan yhteydessä. (Kuva: Yngve Grønvik, Sør-Varanger Avis)

KYLMÄ SOTA

Toisen maailmansodan jälkeen maailma jakautui kahteen suurvaltalohkoon, vastakkain olivat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Tätä ajanjaksoa leimasi keskinäinen epäluuloisuus, ja molemmat lohkot pitivät toisiaan tiukasti silmällä. Rajaa valvottiin jatkuvasti, ja ihmisiä, joilla oli kommunistisia sympatioita tai yhteyksiä Neuvostoliittoon, seurattiin tarkasti. Kylmästä sodasta huolimatta maiden välillä oli kuitenkin kontakteja, muun muassa kulttuurinvaihtoa tapahtui.

Kylmä sota

Ajanjaksoa toisen maailmansodan lopusta Berliininmuurin hajoittamiseen kutsutaan kylmän sodan kaudeksi. Ajanjaksoa leimasi kahden suuren, erilaisia ideologioita noudattavan ja erilaisiin poliittiisiin järjestelmiin kuuluvan kansallisuusryhmittymän välinen kilpailu. Yhdellä puolella oli Neuvostoliitto ja sen liittoutuneet (Itäblokki) ja toisella puolella Yhdysvallat liittoutuneineen (Länsiblokki). Tilannetta kutsuttiin kylmäksi sodaksi, koska se ei koskaan johtanut suoranaisiin hyökkäyksiin tai sotaan.

Tienviitta Storskogissa (Kuva: Tuntematon, Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Uusi naapuri idässä

19.syyskuuta 1944 solmitun aseleposopimuksen jälkeen Suomi joutui luovuttamaan Petsamon alueen takaisin Neuvostoliitolle. Tämä aiheutti suuria muutoksia alueen väestön elämässä. Paatsjoesta, joka ennen oli yhdistänyt naapureita, tuli nyt este kanssakäymiselle. Neuvostoliiton puolella pystytettiin raja-aitoja ja vartiotorneja, ja kaikki liikehdintä Norjan puolella rekisteröitiin. Joen ylittäminen oli kielletty, ja rajarikkomuksista sai roimat sakot.

Vuonna 1950 annetun kuninkaallisen päätöksen mukaan rajaa ei saanut ylittää maitse, vesitse tai ilmateitse. Rajan toisella puolella olevien kanssa ei saanut keskustella tai pitää yhteyttä.

Kyltti rajalinjan vieressä (Kuva: Ingar Henriksen, Etelä-Varangin museo)

Norjalainen ja venäläinen rajapylväs, taustalla Boris Gleb. (Kuva: Gry Andreassen, Etelä-Varangin museo)

Minun kalapaikkani!

Kerrotaan, että Maitokoskella (Melkefoss) Norjan puolella asusteli eräs vanhempi mies. Hänen naapurinaan olivat olleet sekä Venäjä että Suomi, ja hänellä oli vakituinen kalapaikka, jossa hän aina oli kalastanut ilman mitään ongelmia. Kun Neuvostoliitto tuli naapuriksi toisen maailmansodan jälkeen, jatkoi hän kalastamista vakiopaikallaan. Kalapaikka oli rajan toisella puolella, mutta hän ei piitannut siitä, kenen mailla oltiin tai kenen lait siellä olivat voimassa. Tämä oli hänen kalapaikkansa, tässä hän aikoi kalastaa, ja sillä siisti! Tarina kertoo, että rajavartijat lopulta kyllästyivät miestä torumaan, ja hän sai jatkaa kalastamistaan ”omalla” paikallaan Neuvostoliitossa.

Vasara, sirppi ja tähti (Kuva: Ingar G Henriksen, Etelä-Varangin museo)

Puolustusvoimat

Kun Puna-armeija vetäytyi Itä-Finnmarkista syyskuussa 1945, rajanvartiointi aloitettiin uudestaan, ja rajaa valvoivat sekä armeija, että poliisi. Etelä-Varangin Varuskunta (Garnisonen i Sør-Varanger - GSV) sai nykyisen nimensä 1947, ja silloin päätettiin, että varuskunta pysytytetään uudestaan saksalaisten sodan aikana rakentamalle lentokentälle (Høybuktmoen).

Kun Norjasta tuli NATO:n jäsen 1949, tuli Norjan ja Neuvostoliiton rajasta raja NATO:n ja Varsovanliiton välille. Tämä johti rajavalvonnan tehostamiseen rajan molemmilla puolilla, ja maiden välistä suhdetta leimasi keskinäinen epäluuloisuus.

Tiedustelupalvelu

Sodan jälkeen Etelä-Varankiin muodostettiin tiedustelupalvelu, ja Etelä-Varangin Poliisilaitoksen miehistömäärä oli yksi Norjan suurimmista, koska Norjan Valvontapoliisista tuli tänne paljon poliiseja. Kommunismi eli voimakkaana Etelä-Varangissa sodan jälkeen, ja monien kunnan asukkaiden epäiltiin olevan Neuvostoliiton palveluksessa olevia vakoojia, ja poliisi seurasi heitä tarkasti. Samalla oli tärkeää saada tietoa Neuvostoliiton joukoista, jotta mahdollisen hyökkäyksen varalta oltaisiin valmiina.

Kuuban kriisi

15.-28. lokakuuta 1962 sattui vakavin konflikti suurvaltojen, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen, välillä. U2-lentokone oli rutiininomaisella lennolla huomannut, että Neuvostoliitolla oli Kuubassa Yhdysvaltoja kohti suunnattuja ohjuksia. 13 vuorokautta maailma pidätteli henkeään, kun Yhdysvaltojen presidentti John F.Kennedy ja Neuvostoliiton Nikita Hrutsjov neuvottelivat. Etelä-Varangin varuskunnan sotilaat asetettiin valmiuteen.

1968 – Neuvostoliiton mahdinosoitus

Kesäkuun 1968 alussa norjalaiset raja-asemat huomasivat lisääntynyttä toimintaa ja liikehdintää Neuvostoliiton puolella. Useita ajoneuvosaattueita liikkui itään päin, ja illalla 6. kesäkuuta havaittiin Jäämeren tiellä ja Boris Glebistä pohjoiseen panssarivaunuja, telaketjuvaunuja ja tykistöä. Huonon sään takia oli vaikea arvioida joukkojen etenemistä ja laajuutta. Aamulla 7.kesäkuuta todettiin, että neuvostoliittolaiset joukot olivat asettuneet asemiin rajalle.

Neuvostoliittolaiset pinssit olivat suosittuja keräilyesineitä kylmän sodan aikana (Lainattu Kjell Erik Andreassenilta)

Hälytys! Hälytys!

Kesäkuun 7. päivän vastaisena yönä 1968 tuli hälytys. Etelä-Varangin Varuskunnassa tehtiin liikkeellepano, ja norjalaiset joukot asettuivat rajalle Norjan puolelle ja valmistautuivat taisteluihin. Neuvostoliitolaiset joukot kaivautuivat asemiin ja suuntasivat aseensa Norjan joukkoja ja vartiotorneja kohtaan. Kaikki tajusivat, että tässä ei ollut kysymys mistään rutiininomaisesta harjoituksesta. Toisen maailmasodan jälkeen ei näin lähellä rajaa ollut ollut näin suuria venäläisiä joukkoja. Joukot pysyttelivät raja-alueella 12.kesäkuuta saakka.

GLASNOSTI

Mihail Gorbatsjov, joka oli Neuvostoliiton presidenttinä 1988-1991, aloitti laajan avoimuuskampanjan, "glasnostin". Tämä johti siihen, että aikaisemmin tabuina pidetyt poliittiset ja historialliset kysymykset tulivat julkisen keskustelun kohteeksi. Syntyi käsite "perestroika", jonka varjolla käynnistettiin poliittisia ja taloudellisia uudistuksia. Tämä oli mahtimonopolin lopun alkua, ja tästä alkoi demokraattisen johdon kehittyminen SNTL:ssä, josta myöhemmin tuli Venäjä.

Avoimemmat rajat

Kun Venäjästa julistettiin uusi valtio 1991, valtioiden rajat avattiin liikkumiselle. Venäjälle matkustaminen helpottui, ja rajanylitysten määrä kasvoi molempiin suuntiin. Suurin ero entiseen verrattuna oli kuitenkin se, että yhteistyö maiden välillä kasvoi, varsinkin elinkeinoelämän ja kulttuurin alalla. Norjalaiset yritykset alkoivat vähitellen suunnata toimintaansa Venäjälle, ja varsinkin rakennusala panosti voimakkaasti itää kohti. Norjalaiset urakoitsijat saivat suuria rakennushankkeita Murmanskissa, Zapoljarnyssa ja Nikkelissä.

Kaupankäynti lisääntyy

Kaupankäynti rajan yli on viime vuosina lisääntynyt voimakkaasti. Tämä ei koske pelkästään yritysten välistä kauppaa, vaan myös yksityishenkilöitä. Kirkkoniemen kauppojen runsaat valikoimat ja venäläisten lisääntynyt ostovoima houkuttelevat kasvavassa määrin venäläisiä ostosmatkoille Etelä-Varankiin. Useat kaupat näkevät venäläiset tärkeänä kohderyhmänä, ja ovat merkinneet tavaravalikoimansa myös venäjäksi. Kauppa käy molempiin suuntiin. Norjalaiset käyvät usein ostoksilla Nikkelissä, Zapoljarnyssa ja Murmanskissa. Monet yritykset viettävät pikkujoulujuhliaan Venäjällä, ja kunnan asukkaat käyvät mielellään viikonloppumatkoilla Murmanskissa.

Venäläisiä troolareita Kirkkoniemen satamassa (Kuva: Gry Andreassen, Etelä-Varangin museo)

Kirkkoniemijulistus

11 tammikuuta 1993 järjestettiin Kirkkoniemessä Barentsin Euro-Arktisen alueen yhteistyökonferenssi. Konferenssiin osallistui edustajia kaikista Pohjoismaista ja Venäjän Federaatiosta. Laajentuneen yhteistyön tarkoituksena oli lisätä Barentsin alueen stabiliteettia ja luoda uutta kehitystä. Entisten konfliktien ja erimielisyyksien sijasta tehdään nyt yhteistyötä. Tarkoituksena on lisääntyneen yhteistyön kautta edistää rauhaa ja turvallisuutta. Kirkkoniemijulistuksen vanavedessä perustettiin Barentsinsihteeristö, ja Barentsin alue vakiintui käsitteenä.

Storskogin raja-asema 31.12.91. Neuvostoliitto vaihtuu Venäjäksi (Kuva: Norjan rajavartiolaitos - Grensekommissariatet)

Pikku-Murmanski

Läheiset suhteet ja yhteistyö Venäjän kanssa on antanut Kirkkoniemelle lisänimen ”Pikku-Murmanski”. Katukyltit kaupungin pääkaduilla ovat sekä norjaksi että venäjäksi. Satamassa on jatkuvasti venäläisiä kalastusaluksia tarvikkeita ja muonaa hakemassa tai aluksiaan korjaamassa. Venäjää kuulee kaupungilla koko ajan, ja monet kunnan asukkaista ovat Venäjältä lähtöisin. Nykyisin n. 600 kunnan 9500:sta asukkaasta on venäläisiä.

Venäläinen toripäivä

Yksi hyvin suosittu tapahtuma Barentsin yhteistyössä on venäläinen toripäivä. Joka kuukauden viimeisenä torstaina venäläiset torikauppiaat tulevat Kirkkoniemen torille tavaroitaan kauppaamaan. Täältä löytyy kaikenlaista: venäläistä kristallia, puuesineitä, koruja, vaatteita sekä suuri valikoima muuta tavaraa.

Laivaliikenne

Kirkkoniemen satamassa käy vuosittain noin 750 venäläistä laivaa. Joka päivä satamassa on keskimäärin 25 venäläistä kalastusalusta. Satamatoimintaan liittyvä liikevaihto on pyöreästi noin miljardi norjan kruunua. Monet yritykset ovat erikoistunet laivaukseen ja toimivat huolitsijoina. He toimittavat aluksille muonaa ja tarvikkeita, antavat juridista apua, välittävät miehistön palkkoja ja järjestävät tarvittavia korjauksia.