PAATSJOKI

Paatsjoki saa alkunsa Inarijärvestä Suomesta. Vesistöön on rakennettu seitsemän voimalaitosta, joista neljä on Norjan ja Venäjän rajan varrella. Nämä neljä laitosta rakennettiin kylmän sodan aikana. Venäjä oli silloin Neuvostoliitto, ja idän ja lännen väliset suhteet olivat hyvin viileät. Norja ja Neuvostoliitto pystyivät kuitenkin toimimaan läheisessä yhteistyössä vesivoiman käyttöönotossa.

Paatsjoki on Norjan ja Venäjän välinen rajajoki. Joki saa alkunsa suuresta Inarijärjestä. Pääjokeen virtaa monia sivujokia. Paatsjoki laskee mereen Bøkfjordissa Kirkkoniemessä. Venäjällä on joessa viisi voimalaitosta, Norjalla kaksi.

Paatsjoen voimalaitokset

Norjalaiset osallistuivat suuressa määrin Hevoskosken ja Boris Glebin voimalaitosten rakentamiseen. Molemmat maat ovat luovuttaneet maa-alueita toisilleen voimalaitosten rakentamisen yhteydessä. Norja ja Neuvostoliitto toimivat yhteistyössä vesivoiman kehittämisessä kylmän sodan aikana. Voimalaitokset tuottavat yhteensä 1,4 TWh, joka on tarpeeksi 55 000 talouden tarpeisiin. Norjalaisten voimalaitosten osuus tästä on 387 GWh, joka vastaa 15 000 talouden tarvetta.

Paatsjoen laakso

Nykyisin Paatsjoki virtaa rauhallisena ja leveänä virtana jokilaakson halki. Paatsjoen laakso on leveä ja matala jokilaakso. Kaikki suurimmat kosket on valjastettu, joitakin pienempiä virtaa vielä vapaana. Aivan laakson eteläkärjessä sijaitseva Vaggetem on vain 51,7 metriä meren pinnan yläpuolella. Joki on monissa paikoin useiden kilometrien levyinen. Rajalinja seuraa pääasiallisesti joen syvintä uomaa.

Biologinen monimuotoisuus

Paatsjoen vesistö on laajan metsämaiseman elinhermo. Joki, järvet ja suoalueet muodostavat elinympäristön rikkaille kala-, lintu- ja eläinkannoille. Alueelle tulee paljon vesilintuja, kuten sorsia, hanhia, kahlaajia ja laulujoutsenia, ja alue on monien muuttolintujen levähdyspaikka. Vesistössä on runsaasti kalaa, ja se on yksi Pohjoiskalotin lajirikkaimmista vesistöistä. Vesistössä on kaikkiaan 15 eri kalalajia, tavallisimmat niistä ovat siika, ahven, hauki, muikku, harjus ja taimen.

Vesistön säännöstely

Voimalaitosten ja patojen rakentaminen on muuttanut voimakkaasti vesistön luonnetta. Monet koskista on kesytetty säännöstelyllä, ja se on johtanut saukko- ja koskikarakantojen voimakkaaseen pienenemiseen päävesistössä. Lisäksi säännöstely on johtanut siihen, että järvilajit, kuten siika, ahven ja hauki ovat tulleet yleisemmiksi, kuin virtaavissa vesissä viihtyvät lajit, kuten harjus ja taimen.

Elinhermo ja yhdysside

Paatsjoki on aina ollut laakson asukkaiden elinhermo. Joen rikkaat kalakannat antoivat ruokaa, ja ennen teiden rakentamista, joki oli tärkeä kulkuväylä. Joella käytettiin jokiveneitä ja lauttoja. Talvisin kulkuvälineinä käytettiin poroa ja hevosta. Nykyisin joella liikutaan pääasiassa lumikelkoilla, mutta turisteille järjestetään poro- ja koiravaljakkoajeluja. Silloin kun metsänhoito vielä oli tärkeä elinkeino, uitettiin jokea pitkin tukkeja Suomesta Bøkfjordiin saakka.

Vapaa liikkuminen estyy

Ennen kuin Neuvostoliitosta tuli naapuri, joella sai liikkua vapaasti, ja monet soutivat naapureille kylään joen toiselle puolelle. Yhteydenpito Suomen ja Norjan välillä toimi hyvin, ja monet löysivät jopa elinkumppaninsa joen vastarannalta. Nykyisin joen ylittäminen on kielletty. Raja-alueella liikkumista säädellään Norjan ja Venäjän välisillä sopimuksilla. Vaikka Norjan ja itäisen naapurin väliset suhteet ovat muuttuneet läheisimmiksi, ovat joella liikkumista koskevat säännöt edelleenkin lähes yhtä tiukat kuin kylmän sodan aikana. Nykyisin Norjan ja Venäjän välillä on vain yksi virallinen rajanylityspaikka – Storskog Elvenesin lähellä.

Ivalojoki on yksi suurista Inarijärveen laskevista joista. (Kuva: Ingar G Henriksen, Etelä-Varangin museo)

Inarijärvi on Suomen kolmanneksi suurin järvi. Pinta-ala on 1043 km². Järven leveys on 50 km, pituus 80 km ja syvyys syvimmillään 92 m. (Kuva: Ingar G Henriksen, Etelä-Varangin museo)

Syysilta Paatsjoella. Leveä ja rauhallinen virta matkalla kohti merta. (Kuva: Ingar G Henriksen, Etelä-Varangin museo)

Inarijärvessä on 3 318 saarta. Horisontissa häämöttää Ukonkivi. (Kuva: Ingar G Henriksen, Etelä-Varangin museo)

Paatsjoki – rajaton vesi. Punaiset merkit osoittavat voimalaitosten sijainnit. Koko vesistön pituus on 380 km, kun lasketaan mukaan Inarijärvi, Ivalojoki lähteineen ja Paatsjoki. Paatsjoen alkulähteestä Inarista Bøkfjordiin, Kirkkoniemen lähelle on 140 km. 112 kilometrin matkalla Paatsjoki on Norjan ja Venäjän rajajoki. (Kartta: NVE)

Osa vesistön valuma-alueesta. Koko valuma-alueen pinta-ala on 18 344 km². Suurin osa tästä on Suomen ja Venäjän puolella. Inari-Paatsjoen vesistön valuma-alueen pinta-ala Norjan puolella on 1 044 km². (Kartta: NVE)

Vesistössä on todettu 15 eri kalalajia, ja ravintoketjussa on monta osaa. Tärkeimmät ravintoketjun huipulla olevat lajit ovat taimen, hauki ja made. Muikku on vesistössä uusi laji, ja lyhyessä ajassa siitä on tulllut dominoiva laji. Muikku on planktonsiialle vakava kilpailija, kun taas taimenelle muikku on tervetullutta ravintoa. (Illustraatio: Per-Arne Amundsen, Norjan kalatalouskorkeakoulu)

Laulujoutsenet saapuvat Höyhenjärven (Fjærvann) alueelle Ylä-Paatsjoelle huhtikuun lopulla. Hôyhenjärven matalikoilta jäät sulavat aikaisin keväällä, ja täältä linnut löytävät ravintoa odotellessaan pesimisalueiden sulamista. Syyskuun alussa laulujoutsenet aloittavat muuton kohti etelää. (Kuva: Ragnar Våga Pedersen, Svanhovdin ympäristökeskus)

Paatsjoki laskee Bøkfjordiin Kirkkoniemen lähellä. (Kuva: Ingar G Henriksen, Etelä-Varangin museo)

Previous Next

Teollisuus alkoi kasvaa Etelä-Varangissa 1900-luvun alussa, jolloin perustettiin Kaivosyhtiö A/S Sydvaranger, ja asukasmäärä kasvoi voimakkaasti 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Teollisuuslaitokset tarvitsivat paljon energiaa, ja oli välttämätöntä aloittaa vesivoiman rakentaminen. Tårnetin ja Kobbholmin voimalaitokset rakennettiin. Linjaverkkoa alettiin rakentaa, ja 1936 linja kulki Svanvikiin asti. Toinen maailmansota pysäytti suunnitelmat yhteistyöstä voimatalousrakentamisen alalla.

Malmilöytö

Tellef Dahl oli Pohjois-Norjassa 1866 laatimassa alueen geologista karttaa. Hän teki Paatsjoella malmilöydön. Esiintymän rautapitoisuus oli hyvin pieni, ja silloisella teknologialla malmia ei pystytty hyödyntämään. 1800-luvun lopulla kehittyi uusi teknologia, jonka avulla malmia saatettiin jalostaa. Tukkukauppias Christian Anker oli halukas sijoittamaan rahaa yritykseen.

A/S Sydvaranger perustetaan

Kaivosyhtiö A/S Sydvaranger perustettiin 1906, ja sillä oli suuri merkitys Etelä-Varangin taloudelliselle ja kulttuurilliselle kehitykselle seuraavan 90:n vuoden aikana. Rakennustyöt aloitettiin 1907. Ensimmäisinä vuosina työllistäminen vaihteli, muun muassa vaikeiden ilmasto-olosuhteiden takia. Kaivostoiminta käynnistyi 1910 ja kukoisti ennen ensimmäistä maailmansotaa. Perustamisvaiheessa Etelä-Varangin asukasmäärä kasvoi voimakkaasti; vuonna 1900 asukasmäärä oli 1912, vuonna 1920 se oli jo 4800. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen raudan kysyntä laski, ja yritys laitettiin konkursiin 1925.

Toiminta käynnistyy uudelleen

Yrityksen toiminta käynnistyi uudelleen 1927. 1930-luvun puoliväliin saakka yrityksellä oli vaikeuksia, kunnes toinen maailmansota taas lisäsi raudan kysyntää. Nousukaudet ja vahva saksalainen pääoma loivat hyvät olosuhteet A/S Sydvarangerin toiminnalle. Toisen maailmansodan aikana yhtiö oli saksalaisten hallussa, ja kun liittoutuneet pommittivat Kirkkoniemeä, suurin osa kaivosyhtiön laitoksista tuhoutui.

Energian tarve

A/S Sydvarangerin perustamisen myötä sähkön tarve kasvoi voimakkaasti. Yhtiön laitosten toiminta vaati paljon energiaa. Paatsjoen vesivoiman käyttöönottoa oli suunniteltu jo kauan, mutta rajaolosuhteet tekivät sen vaikeaksi. A/S Sydvaranger rakensi tämän vuoksi oman höyryvoimalan vuonna 1910. Alussa voimalan tuotanto oli riittävä yhtiön teollisuuslaitoksille ja sen omistamille asuintaloille, mutta jo aikaisin huomattiin, ettei voimalan kapasiteetti ole riittävä tyydyttämään kasvavaa sähkön tarvetta. Yhtiö päätti ryhtyä vesivoimaloiden rakentamiseen yhdessä alueen vesistöistä.

Ensimmäiset laitokset

Vuonna 1919 A/S Sydvaranger aloitti vesivoimalan rakentamisen Tårnelvin vesistöön hankkiakseen energiaa tuotantolaitoksilleen. Säännöstely kattoi kolme järveä, ja Tårnetin voimalaitoksen vedenottokanava tehtiin Rundvatn-järveen. Voimalaitos oli toiminnassa vuoteen 1979 saakka, jolloin Storvannetin pato murtui, ja vesimassat aiheuttivat vahinkoa luonnolle. Voimalaitosta ei koskaan rakennettu uudestaan.

Kobbholmin voimalaitos rakennettiin 1920-luvun lopulla Rautavuonon (Jarfjord) ja Vuoremajoen (Grense Jakobselv) välissä sijaitsevaan Kobbholmfjordiin.

Sähköä kansalle

A/S Sydvarangerin omistamissa taloissa asuvat ihmiset saivat sähkövalot aikaisin 1900-luvulla, mutta muu väestö joutui vielä elämään ilman sähköjä. Kunta huomasi tarpeelliseksi ostaa sähköä kaivosyhtiöltä, ja linjaverkkoa alettiin rakentaa. Alussa linjaverkko kattoi vain Kirkkoniemen ja Bjørnevatnin alueet. Tårnetin voimalaitoksen läheisyydessä asuvat saivat myös nauttia sähkövalosta. Sandnesin alue kytkettiin sähköverkkoon vuonna 1934, ja kaksi vuotta myöhemmin linja ylti jo Svanvikiin.

Harefossen Kraftaksjeselskap

Yhtiö - Harefossen Kraftaksjeselskap perustettiin 1939. Paatsjoen vesivoimarakentamista koskevat suunnitelmat tulivat taas ajankohtaisiksi, ja ennen voimaosakeyhtiön perustamista otettiin yhteyttä sekä Suomen että Norjan viranomaisiin, jotta voitaisiin päästä sopimukseen voimalaitoksen rakentamisesta Harefosseniin. Sodan alkaminen 1940 johti siihen, että suunnitelmat pantiin hyllylle.

Jäniskosken voimalaitos rakennetaan

Vuodesta 1920 toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka Paatsjoen itäpuoli kuului Suomelle, ja myös siellä tarvittiin sähköä. Petsamon Nikkeli Oy:n kaivosyhtiö tarvitsi energiaa, ja sen vuoksi Jäniskoskelle rakennettiin vesivoimalaitos. Rakentaminen alkoi 1938, ja 1942 valmistui Paatsjoen ensimmäinen voimalaitos. Niskakoskelle rakennettiin pato voimalaitoksen energianhyödyntämisen parantamiseksi. Paatsjoki saa alkunsa Suomessa sijaitsevasta Inarijärvestä, ja huomattiin, että järven säännöstelemiseksi on laadittava säännöstelysäännöt. Säännöstelysäännöt laadittiin 1943.

Kirkkoniemi 4. kesäkuuta 1899. Kaivosyhtiö A/S Sydvarangeria ei vielä oltu perustettu. Seuraavina vuosikymmeninä rakennustoiminta taajamassa kasvoi voimakkaasti. Väestö koostui pääosin saamelaisista, suomalaisista, venäläisistä ja norjalaisista. Yksi heistä oli tohtori Wessel vaimonsa kanssa. (Kuva: Ellisiv Wessel, Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Kaivosyhtiön Kirkkoniemessä sijaitsevien laitosten rakennusvaihe. A/S Sydvarangerin perustaminen johti voimakkaaseen rakennustoimintaan Kirkkoniemessä. Yrityksen laitokset kattoivat suuren osa taajamaa. Asutus ja muut rakennukset rakennettiin laitosten ympärille. (Kuva: Ellisiv Wessel, Etelä-Varangin museon kokoelmat)

A/S Sydvarangerin höyryvoimala valmistui 1910. Ennen Tårnetin voimalaitoksen rakentamista 1920, höyryvoimala vastasi sähköntuotannosta yksityisiin talouksiin ja kaivosyhtiön tarpeisiin. Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet pommittivat höyryvoimalan maan tasalle. (Kuva: Ellisiv Wessel, Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Rakennustyöläisiä Bjørnevatnin kaivoksilla. Työ oli raskasta, ja alkuvuosina työväen määrä vaihteli runsaasti vaikeiden ilmasto-olosuhteiden takia. Vuoden 1907 lopussa yhtiön palveluksessa oli 450 henkilöä. (Kuva: Ellisiv Wessel, Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Malmin saamiseksi Bjørnevatnissa oli räjäytettävä paljon kalliota. Työssä käytettiin suuria koneita. Yritys koulutti itse työntekijänsä ja oli monella tavalla uraa uurtava yritys. A/S Sydvaranger ei ollut vain työpaikka, vaan myös työtekijöidensä koulutuslaitos. A/S Sydvarangerilla oli muutenkin tärkeä rooli työntekijöidensä elämässa; he saivat asuntoihinsa sähköt ennen muita kuntalaisia, heille myönnettiin edullisia lainoja asunnon rakentamiseen, ja yrityksen upeat vuosittaiset joululahjat työntekijöilleen herättivät kateutta muussa väestössä. Lisäksi yritys huolehti kunnan asukkaiden hyvinvoinnista rakentamalla muun muassa uimahallin, kulttuuritalon ja elokuvateatterin. (Kuva: Ellisiv Wessel, Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Kirkkoniemen briketointilaitoksen kuuluisa julkisivu. Laitoksessa tehtiin vuorotyötä, ja se oli käynnissä ympäri vuorokauden. Kuva on otettu työvuoron vaihtuessa. (Kuva: Ellisiv Wessel, Eetlä-Varangin museon kokoelmat)

Tårnetin voimalaitos valmistui 1920. Tämä oli A/S Sydvarangerin ensimmäinen vesivoimahanke (Kuva: A/S Sydvaranger, Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Höyryvoimala tänään. Ennen niin suuren tuntuinen rakennus jää Kimek A/S:n mahtavan laivankorjaushallin varjoon. Nykyisin höyryvoimala on Kimek A/S:n käytössä, ja osia rakennuksen tiloista on muutettu konttoreiksi. Venäläiset kalastusalukset muodostavat suurimman osan laivankorjaustelakka Kimekin asiakaspiiristä. (Kuva: Gry Andreassen, Etelä-Varangin museo)

Malmin kuljettamiseksi Bjørnevatnin kaivoksilta Kirkkoniemeen jalostettavaksi rakennettiin 9:n kilometrin pituinen rautatie. Rautatie on maailman pohjoisin. Kuvassa veturi DE-100 malmivaunuineen. (Kuva: Ørjan Jerijervi)

Previous Next

Ajatus yhteistyöstä Paatsjoen vesivoimarakentamisen ja –hyödyntämisen alalla syntyi jo kauan sitten. Vaikeiden rajaolosuhteiden vuoksi näitä suunnitelmia voitiin ryhtyä toteuttamaan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Erikoista tässä oli, että yhteistyö alkoi kylmän sodan aikana, jolloin yhteistyö idän ja lännen välillä oli lähes mahdotonta. Energian tarve kasvoi rajan molemmilla puolilla sekä teollisuuden että yksityistalouksien tarpeisiin. Vesivoimarakentaminen alkoi 1950-luvulla. Muutaman kymmenen vuoden aikana rakennettiin seitsemän voimalaitosta.

Kylmä sota

Toisen maailmansodan jälkeen maailmassa vallitsi kylmä sota. Itä ja länsi seisoivat vastakkain, eikä yhteistyö suurvaltojen välillä ollut mahdollista. Toisen maailmansodan jälkeen Petsamo siirtyi Neuvostoliitolle, ja Paatsjokea ei enää saanut ylittää. Naapureita ennen yhdistävästä siteestä oli nyt tullut este. Suurpoliittinen valtataistelu vaikutti tavallisten ihmisten elämään, ja Etelä-Varanki sijaitsi keskellä suurvaltojen – Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen – vastakkainasettelua. Näytti siltä, että Paatsjoen vesivoiman käyttöönottoa koskevat yhteiset suunnitelmat olisi haudattava kokonaan.

Suunnitelmat otetaan uudelleen esille

Sodan jälkeen Norja ja Neuvostoliitto halusivat solmia sopimuksen Paatsjoen vesivoimavarojen yhteisestä hyödyntämisestä. Soipimuksen tarkoituksena oli turvata yhteinen hyöty sekä vesivoimasta saatavien etujen oikeudenmukainen jakautuminen maiden välillä. Neuvostoliitolla oli jo 1945 suunnitelmia Boris Glebin Kolttakönkään rakentamisesta. Suunnitelmat eivät kuitenkaan silloin toteutuneet. Vuonna 1955 otti Norjan silloinen pääministeri Einar Gerhardsen suunnitelmat uudelleen esille vieraillessaan Moskovassa. Norjalais-neuvostoliittolainen asiantuntijakomitea sai tehtäväkseen laatia sopimusehdotuksen Paatsjoen vesivoimavarojen jakamisesta. Sopimus allekirjoitettiin 1957.

Jälleenrakennus ja lisääntynyt energian tarve

Liittoutuneet pommittivat Kirkkoniemeä voimakkaasti toisen maailmasodan lopulla, ja sillä oli katastrofaalisia seurauksia pienelle yhteiskunnalle. Lähes kaikki rakennukset olivat tuhoutuneet, ja asukkaiden oli aloitettava raskas jälleenrakennus. Höyryvoimala oli raunioina, ja sähkön tuotto minimissään. Samaan aikaan, kun yhteiskunnan jälleenrakennus aloitettiin, tehtiin myös päätös A/S Sydvarangerin jälleenrakentamisesta. Vuonna 1952 laitokset olivat valmiina, ja rautamalmin tuotanto alkoi uudestaan. Sekä väestön että teollisuuden energiantarve kasvoi, ja syntyi ajatus yhdistää kaikki läänin itäosan kunnat yhdeksi sähkönjakelualueeksi.

Varanger Kraftlag A/L

Varanger Kraftlag A/L perustettiin 1948. Ajatuksena oli, että suuremmat ja pääomavahvemmat voimat ottaisivat tehtäväkseen tulevan voimatuotannon kehittämisen. Varanger Kraftlag alkoi toimittaa sähköä Etelä-Varankiin 1953, mutta väestö ei ollut kovin tyytyväinen. He olivat tottuneet saamaan sähkön A/S Sydvarangin höyryvoimalasta, ja uusi toimituskanava ei juuri sähkönjakelua parantanut. Sähköyhtiöllä oli vaikeuksia toimitusten säännöllisyyden kanssa, ja asukkaat eivät olleet tottuneet tällaiseen. Jotkut tunsivat itsensä huijatuiksi, ja heidän mielestään sähköntoimitus huononi, kun Varanger Kraftlagista tuli alueen sähköntoimittaja. Vuoteen 1965 asti saivat A/S Sydvarangerin työntekijät sähkön työnantajansa kautta, sen jälkeen kaikki sähkönjakelu siirtyi Varanger Kraftlagille.

Joen jakaminen

Suomi ja Neuvostoliitto olivat jo 1947 solmineet sopimuksen Inarijärven säännöstelystä. Suomi oli jo rakentanut Jäniskosken voimalaitoksen, ja Kaitakoski tuli myöhemmin.

Norja ja Neuvostoliitto solmivat vuonna 1959 sopimuksen, joka antoi Neuvostoliitolle oikeuden rakentaa Boris Glebin voimalaitoksen sekä kaksi muuta voimalaitosta Paatsjoen yläosiin. Norja puolestaan sai rakentaa voimalaitoksen joen keskiosiin. Voimalaitos käsitti kaksi koskea – Skogfossin (Hakokoski) sekä Melkefossin (Maitokoski).

Vuoden 1959 säännöstelysopimus

Vuonna 1959 solmittiin silloisen Neuvostoliiton, Suomen ja Norjan välillä sopimus Inarijärven säännöstelystä. Vaikka maailmassa vallitsi kylmä sota ja Itä- ja Länsiblokkien välinen keskinäinen epäluuloisuus, onnistuivat nämä kolme maata laatimaan ja solmimaan yhteisen sopimuksen Paatsjoen ja Inarijärven säännöstelystä. Sopimus on edelleenkin voimassa.

Voimalaitosten rakentaminen alkaa

Jäniskosken voimalaitos tuhoutui lähes kokonaan saksalaisten vetäytyessä. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat vuonna 1947 sopimuksen Jäniskosken voimalaitoksen luovuttamisesta Neuvostoliitolle, ja Jäniskosken jälleenrakennus alkoi. Niskakosken pato ja Jäniskosken voimalaitos valmistuivat 1950. Vuonna 1955 käynnistyi Rajakosken voimalaitoksen ensimmäinen aggregaatti, ja tämä Neuvostoliitolle kuuluva voimalaitos aloitti tuotantonsa 1956. Hevoskosken voimalaitos valmistui 1970.

Skogfoss (Hakokoski) oli ensimmäinen koski, jossa rakentaminen Norjan puolella alkoi. Skogfossin voimalaitos käynnistyi 1964. Melkefossin (Maitokoski) voimalaitos valmistui vasta 1978, ja näin Norja oli täyttänyt oman osansa sopimusehdoista. Kolmenkymmenen vuoden aikana valjastettiin kaikki Paatsjoen kosket palvelemaan voimataloutta. Kaksi suomalaista, kolme venäläistä ja kaksi norjalaista voimalaitosta tarvittiin tyydyttämään väestön ja teollisuuden energiantarve. Nykyisin etsitään myös muita energianlähteitä.

Paatsjoen länsipuoli. Toisella rannalla näkyy Boris Glebin pikkukylä ja voimalaitos. (Kuva: Ingar G. Henriksen, Etelä-Varangin museo)

Paatsjoen voimalaitosten rakennussuunnitelmia käsittelevä artikkeli paikallislehdessä ”Sør-Varanger Avis”.

Kirkkoniemi oli pommitusten seurauksena raunioina, ja sodan jälkeen oli aloitettava kattava jälleenrakennus. Monet niistä, joita saksalaiset eivät olleet pakkoevakuoineet asuivat ensimmäisen sodan jälkeisen talven vanhoissa perusmuureissa ja kellareissa, joihin he rakensivat väliaikaiset katot. (Kuva: Ellisiv Wessel, Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Mennikan pato Skogfossissa. (Kuva: Pasvik Kraft)

Melkefossin voimalaitos rakennusvaiheessa (Kuva: Pasvik Kraft)

Skogfossin voimalaitoksen vedenottokanava ja pato. (Kuva: Pasvik Kraft)

Norjaksi tämä joki on ”Pasvikelva”, suomeksi ”Paatsjoki” ja venäjäksi ” Patso-joki”. (Kartta: NVE)

Rajakoski ennen voimalaitoksen rakentamista (Kuva: Ellisiv Wessel, Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Raja Neuvostoliiton ja Norjan välillä suljettiin 1945. Tätä lännen ja idän välistä rajaa on valvottu tarkasti molemmilta puolilta. Rajan ylittäminen on kielletty, ja kiellon rikkomisesta saa tuntuvat sakot. Vaikka rajaa valvotaan ympäri vuorokauden, on mahdollista mennä aivan rajan läheisyyteen, jossa rajapylväät ovat vain muutaman metrin etäisyydellä toisistaan. Joka vuosi alueella on ollut matkailijoita, joille kiusaus käydä Venäjän puolella on kasvanut liian suureksi. Hyvin pian he huomaavat tulleensa 5.000,- kruunua köyhemmiksi. (Kuva: Gry Andreassen, Etelä-Varangin museo)

Previous Next

Boris Glebin voimalaitoksen rakentaminen oli erikoinen tapahtuma Norjan ja Neuvostoliiton välisessä vesivoimayhteistyössä. Norjalaiset urakoitsijat rakensivat voimalaitoksen ja sitä ympäröivän pikkukylän. Rakennushankkeen aikana oli lyhyt kausi, jolloin Boris Gleb avattiin viisumivapaalle liikkumiselle. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan, koska molemmilla puolilla pelättiin vakoojien värväämistä, mikä oli hyvin tavallista kylmän sodan aikana.

Sopimukset

Koska Paatsjoen voimalaitosten rakentaminen tapahtui kummankin osapuolen alueilla, ja joskus osa voimalaitoksen rakennuksista jouduttiin sijoittamaan toisen osapuolen maa-alueelle, sopivat Norja ja Neuvostoliitto, että kumpikin osapuoli saattoi korvauksetta käyttää näitä maa-alueita, mikäli se voimalaitoksen käytön tai huollon kannalta oli välttämätöntä. Osa Boris Glebin voimalaitoksesta sijaitsee Norjan puolella, ja 1955 Neuvostoliitto lupautui toimittamaan 40 % Boris Glebin tuottamasta sähköstä Norjaan.

Norjalaiset yritykset saivat urakan

Boris Glebin voimalaitoksen rakentaminen alkoi 1960. Norjalaiset urakoitsijat saivat rakennustyön, Neuvostoliitto puolestaan toimitti generaattorit ja turbiinit. Norjalainen Norelektro vastasi hankkeen teknisestä puolesta ja itse voimalaitoksen rakentamisesta. Hankkeeseen osallistuivat myös sellaiset urakoitsijat kuten Selmer, Furuholmen ja Astrup Aubert. Paikalliset yritykset, kuten Byggmester Ragnar Ulvang, Brød. Zakariassen ym. rakensivat asuintalot, kaupan, koulun ja kerhotalon.

Valvonta

Norjalaisia työntekijöitä valvottiin rakennushankkeen aikana tarkasti rajan molemilta puolilta. Heille myönnettiin kulkulupia, jotka helpottivat rajan ylitystä Norjasta Neuvostoliittoon. Kulkulupa oli voimassa 24 tuntia, jonka sisällä heidän piti poistua Neuvostoliitosta. Myös työprosessia valvottiin tiukasti, ei halutttu sallia mitään kontakteja norjalaisten ja venäläisten rakennustyöntekijöiden välillä. KGB:n upseerit seurasivat rakentajia koko ajan.

Valokuvaaminen kielletty

Rajan varrella on aina ollut valokuvaamista koskevia rajoituksia. Kylmän sodan aikana oli rajan yli kuvaaminen kokonaan kielletty, ja eräänä ajanjaksona kameraa ei saanut viedä kilometriä lähemmäksi rajaa. Rakannushankkeen aikana valokovauskieltoa oli vaikea noudattaa, ja Rajavartiolaitosten päälliköt ottivat asian käsiteltäväksi. Eräs venäläinen rakennustyöläinen oli valokuvannut kollegojaan ja saanut vahingossa kuvansa taustalle mukaan osan Norjaa. Kuva julkaistiin lehdessä, ja tämä sai aikaan keskusteluja valokuvauskiellon lieventämisestä.

Kohtauspaikka Boris Gleb

Ennen 1826 vuoden rajankäyntiä Boris Gleb oli ihmisten kohtauspaikka. Joen länsipuolella oli ortodoksinen kappeli, ja kolttasaamelaisia tuli sinne jumalanpalveluksiin, vihkiäisiin ja kastajaisiin koko alueelta.. Voimalaitoksen rakentamisen aikana Neuvostoliitto avasi pienen alueen Boris Glebistä viisumivapaalle liikkumiselle. Täällä oli baari, hotelli ja kauppa, joista sai halpaa viinaa ja tupakkaa. Etelä-Varangissa ei silloin ollut viinakauppaa, ja Boris Glebissä käynti oli hyvin suosittua norjalaisten keskuudessa. Boris Gleb sijaitsi aivan rajan vieressä, eikä ollut mitään rajoituksia, kuinka monta kertaa siellä vuorokauden aikana sai käydä. Tehtiinpä jopa salakuljetusreitti rajan yli Skafferhulletista Bjørnevatniin. Viisumivapaan järjestelmän piti olla voimassa vuoden verran, ja Neuvostoliito halusi mielellään jatkaa sitä, mutta Norja kieltäytyi. Vapaa liikkuminen helpotti Neuvostoliiton palveluksessa olevien vakoojien yhteydenpitoa toimeksiantajiensa kanssa, ja kylmän sodan aikana tätä haluttiin välttää hinnalla millä hyvänsä. Norjalaiset saivat nauttia halvoista neuvostoliittolaisista tavaroista vain 59 päivää.

Venäjän virtaa

Norja ja Neuvostoliitto solmivat sopimuksen sähkön tuonnista Boris Glebistä Norjaan, ja laitokselta rakennettiin sähkölinja Kirkkoniemeen. Linja valmistui 1971. Tämä lisäsähkö Neuvostoliiton verkosta oli alueelle tärkeää, ja linja kytkettiin Norjan kantaverkkoon 1974. Boris Glebistä tuleva sähkö aiheutti kuitenkin ongelmia asukkaille, koska Norjassa sähkontoimituksen taajuutta ja aikaviivettä koskevat vaatimukset olivat tiukemmat, kuin Neuvostoliitossa. Asukkaille tuli ongelmia sähkollä toimivien laitteiden kanssa, kun verkkoon tuli Venäjän virtaa. Vuonna 1986 norjalaiset auttoivat uudenaikaistamaan Boris Glebin kytkentälaitteiston, ja ongelmat hävisivät.

Lohen kalastus

Paatsjoessa oli paljon lohta ja siellä oli oma lohikanta. Lohta kalastettiin paljon, kun lohi nousi jokeen kutemaan. Elvenesissä ja Boris Glebin läheisyydessä oli paljon kalastusmajoja, jotka olivat käytössä kalatuskaudella. Kun Paatsjoen voimalaitosten rakentaminen alkoi, niin tiedettiin, että lohi saattaisi joesta kadota. Boris Glebiin yritettiin rakentaa kalaporrasta, mutta se ei toiminut. Paatsjoessa ei enää ole lohta. Kalamajat seisovat siellä käyttämättöminä.

Voimalaitosten rakentamisen yhteydessä norjalaisille rakennusmiehille myönnettiin erityisiä kulkulupia. Kulkulupa oli näytettävä Neuvostoliiton puolelle mentäessä ja sieltä poistuttaessa. Lisäksi KGB:n upseerit valvoivat, ettei norjalaisten ja neuvostoliittolaisten rakennustyöläisten välillä ollut tarpeettomia kontakteja.

Norjalaiset yritykset rakentamassa neuvostoliittolaisella maalla

Neuvostoliiton puoleisten voimalaitosten rakentamisesta vastasi etelänorjalainen yritys. Paikalliset yritykset saivat tehtäväkseen asuintalojen, kauppojen ja koulujen rakentamisen. Skogfossin (Hakokoski) voimalaitoksen pääpato tuli Neuvostoliiton puolelle, useita kilometrejä rajalta. Norjalaisten työntekijöiden oli vaikea päästä sinne, koska siellä ei ollut teitä eikä siltoja. Niinpä he ensitöikseen joutuivat rahtaamaan sinne raivaustraktoreita ja muita suuria koneita. Nämä vedettiin talvella jäätä pitkin joen yli tai kuljetettiin lautoilla kesällä.

Kontaktit Olan ja Igorin välillä

Skogfossin voimalaitoksen rakentamisen yhteydessä ei norjalaisten ja neuvostoliittolaisten rakennustyöläisten välillä ollut paljon kontakteja. Yhteydenpitoa kehotettiin välttämään. Melkefossin (Maitokoski) voimalaitoksen rakentamisen yhteydessä kontakteja oli enemmän, ja norjalaisilla työtekijöillä oli yhteyksiä laitoksen lähellä asuvien venäläisten virkailijoiden kanssa. He kävivät vaihtokauppaa; norjalaiset saivat vodkaa ja vastalahjaksi he antoivat vaatteita, kalaverkkoja ja muuta tavaraa, joista Neuvostoliitossa oli puute. Boris Glebissä kanssakäymistä oli enemmän, koska sinne sai tulla ilman viisumia. Boris Glebin baarissa tehtiin monta värväysyritystä, ja norjalaisten ja neuvostoliittolaisten välistä kanssakäymistä valvottiin tarkasti rajan molemmin puolin.

Silmälläpito

Rakennusvaiheen aikana halusivat sekä norjalaiset sekä neuvostoliittolaiset viranomaiset pitää rakennutyöläisensä tarkkailun alaisina. Norjan viranomaiset kehoittivat kaikkia välttämään yhteydenpitoa neuvostoliittolaisten rakennustyöläisten kanssa. KGB:n upseerit seurasivat silmä tarkkana urakoitsijoiden toimintaa. Eräällä norjalaisista työnjohtajista oli koko ajan kannoillaan ruotsia sujuvasti puhuva KGB-upseeri. Kun ihmiset ovat tiiviisti yhdessä useita viikkoja, ei tutustumista voinut välttää. Kerran tämä norjalainen työnjohtaja oli menossa padolle ja kohtasi matkalla kyseisen upseerin, mutta ei voinut tervehtiä häntä, koska tervehtiminen olisi voitu käsittää tarpeettomaksi yhteydenotoksi.

Ketä töihin otettiin?

Ennen kuin norjalaisia työntekijöitä päästettiin Neuvostoliittoon töihin, heidän piti saada hyväksyntä Norjan viranomaisilta. Kaikkia ei Neuvostoliittoon voinut laskea. Henkilöille, joilla oli kommunistisia sympatioita, ei annettu hyväksyntää, koska oli vaara, että heistä tulisi vakoojia. Jälkeen päin on tullut tietoon, että värväysyrityksiä oli tehty.

Kulkuluvat

Voimalaitoksilla työskenteleville myönnettiin erikoisia lupakortteja – kulkulupia. Skogfossin voimalaitoksella kulkulupa oli valkoinen ja Boris Glebissä sininen. Useita kilometrejä Neuvostoliiton puolella sijaitsevan Mennikan padolla työskentelevien kulkulupa taas oli keltainen.

Norjassa vesivoimalaitosten rakentamiseen tarvitaan luvat useilta eri viranomaisilta. Tämä koski myös Paatsjoen rakentamista. Lisäksi rakennustoiminta kosketti myös rajavartiolaitosta ja sen toimintaa. Kirkkoniemen poliisilaitoksella ja valvontapoliisilla oli myös sanansa sanottavana asiasta.

Tehostettu rajavalvonta

Voimalaitosten rakentamisen aikana Etelä-Varangin varuskunta tehosti rajavalvontaansa, myös poliisi osallistui rajalla tapahtuvan toiminnan tarkkailuun. Voimalaitosten rakennusvaiheen aikana rajalla liikkui paljon ihmisiä, ja heitä oli pidettävä silmällä. Osasyynä oli myös idän ja lännen välinen kylmä sota. Rakennushankkeen budjetissa varattiin viisi miljoonaa kruunua rajavalvontaan.

Vartiotorni

Neljän voimalaitoksen rakentamisen aikana rajalla oli paljon liikehdintää. Monet norjalaiset olivat Neuvostoliiton puolella töissä. Norjan viranomaiset halusivat pitää liikkumista ja toimintaa tarkoin silmällä. Rakennushankkeen tilaaja (Sameiet Skogfoss Kraftverk) joutui kustantamaan rajavartioston ja poliisin tarvitsemat tilat. Alueelle pystytettiin uusi vartiotorni. Myöhemmin keskusteltiin tornin myymistä puolustusvoimille. Puolustusvoimat saivat lopulta tornin, mutta joutuivat itse maksamaan sen siirtämisestä aiheutuneet kustannukset

Kamerankantolupa

«Naapurivaltion alueen kuvaaminen sekä kameran hallussapito ja käyttäminen ilman erityistä lupaa 1000 metriä lähempänä valtion rajaa on kielletty». Tämä määräys oli voimassa 1960-luvun puoliväliin saakka. Kamerankantolupa tai lupa ottaa kuvia piti hakea Norjan rajavartiolaitokselta. Norjan ja Neuvostoliiton rajavartiolaitosten päälliköt keskustelivat usein valokuvauskieltoa, ja lopulta sääntöjä lievennettiin hiukan. Sääntöjen nuodattamista oli vaikea seurata, varsinkin voimalaitosten rakennusvaiheen aikana.

Toistuvat kontaktit Neuvostoliiton kanssa

Voimalaitosten rakennusvaiheen aikana Norjan ja Neuvostoliiton rajavartiolaitosten päälliköiden välillä oli usein tapaamisia. Venäläiset voimalaitoksethan rakennettiin pääosin norjalaisten yritysten toimesta. Suuri osa työstä tapahtui Neuvostoliiton puolella. Rakennustoiminta johti vilkkaaseen liikehdintään raja-alueella.

Rajavartiolaitosten päällikköjen tapaamiset

Majuri Oskar Kurthi oli yli 30 vuotta Etelä-Varangin varuskunnan palveluksessa. – Rajavartiolaitosten päällikköjen tapaamiset olivat hyvin muodollisia. Asioista keskusteltiin ja asiakirjoja allekirjoitettiin. Mutta kun muodollinen osa oli saatu käsiteltyä, tuli ilmapiiristä paljon vapaampi. Ruokaa ilmestyi poydälle, ja jos tapaaminen oli Neuvostoliiton puolella, tarjolle tuli myös vodkaa. He eivät ihan ymmärtäneet, että me emme pystyneet juomaan, kuin venäläiset! Mehän olimme töissä, ja jälkeen päin piti mennä kotiin perheen luokse, kertoo Kurthi. Joissakin tapaamisissa olivat sekä Norja, Suomi että Neuvostoliitto edustettuina. – Minähän puhun vähän suomea, ja sain silloin käyttää kielitaitoani. Venäläiset eivät siitä oikein tykänneet. Mutta ehkä se johtui siitä, että he tunsivat jäävänsä vähän ulkopuolelle, kertoo Kurthi.

Tiedustelutoiminta ja kylmä sota

Kaikki näkemämme ja havaitsemamme raportoitiin. Niin tehtiin Neuvostoliiton puolellakin. Elettiin kylmän sodan kautta, ja molemmat osapuolet olivat tästä tietoisia, kertoo majuri Oskar Kurthi. – Minähän olen aina ollut kiinnostunut politiikasta, mutta ei me venäläisten rajavartioiden kanssa paljon politiikasta puhuttu. Mutta muistan, että joskus 1980-luvun puolivälissä eräs venäläinen upseeri ilmaisi olevansa tyytymätön maansa poliittiseen järjestelmään, joka hänen mielestään ei toiminut. ”On tapahduttava muutoksia”, hän sanoi. Muutaman vuoden päästä osoittautui, että hän oli oikeassa. Gorbatsjov tuli valtaan, ja muutoksia tuli nopeasti, kertoo Kurthi.

Popov ja Barabanov

Voimalaitosten rakentamisen yhteydessä monia norjalaisia oli Neuvostoliiton puolella töissä. Yksi heistä oli Stenbakista Paatsjoelta kotoisin oleva Ole Sotkajärvi. – Tein joitakin hommia Melkefossin (Maitokoski) vieressä Neuvostoliiton puolella, räjäyttelin muun muassa kallioita. Meidän mukana oli koko ajan eräs luutnantti Popov. Hän puhui jonkinlaista ruotsia. Hän oli mukava tyyppi, niin oli Barabanovkin, kertoo Sotkajärvi. – Norjan poliisi oli käskenyt meitä varomaan puheitamme. Venäläisethän yrittivät kalastella meiltä tietoja. Ei me niille mitään tietoja annettu. Mutta nehän tiesi, missä minä asuin!

Vodkaa porosta...

Kerran kun olin Neuvostoliiton puolella hommissa, kuulin majuri Barabanovilta, että he olivat ampuneet poron, kertoo Ole Sotkajärvi. – Hän halusi tietää, miten he selvittäisivät asian poronomistajan kanssa. Poronhoitaja Nils Sotkajärvi, jolle poro oli kuulunut, toimi nosturinkuljettajana Norjan puolella. Venäläiset lainasivat radiopuhelintamme ja soittivat Nilsille ja kysyivät, eikö tämä hyväksyisi korvaukseksi laatikollista vodkaa. Meitä nauratti kovasti, mutta ei Nils tainnut koskaan saada vodkaansa!

Norja ja Neuvostoliitto pääsivät sopimukseen Paatsjoen voimalaitosten rakentamisesta 1950-luvun lopulla. Joen kosket jaettiin maiden kesken. Neuvostoliitto sai Boris Glebin toimintaan. Seuraavana oli vuorossa Paatsjoen mahtavin koski – Skogfoss (Hakokoski). Skogfossin voimalaitoksen rakentaminen tehtiin ilman, että se herätti suurempia keskusteluja paikallisen väestön keskuudessa.

Paatsjokisopimus

18 joulukuuta 1957 solmittiin ns. Paatsjokisopimus, joka jakoi Paatsjoen kosket Norjan ja Neuvostoliiton kesken. Lisäksi sopimuksessa sovittiin siitä, että maat rakennusvaiheen aikana saivat korvauksetta käyttää maa-alueita naapurimaan puolella. Norjalaiset rakennustyöntekijät työskentelivät rajoitetulla alueella Neuvostoliiton puolella. Osa Skogfossin voimalaitoksen padosta sijaitsee vielä tänäänkin itäisen naapurin puolella. Myös Mennikkajokeen, joka on yksi Paatsjoen sivujoista, rakennettiin pato, joka sijaitsee useita kilometrejä Venäjän puolella.

A/S Sydvaranger

Kaivosyhtiö A/S Sydvaranger sai 1958 luvan Skogfossin rakentamiselle. Norjan Suurkäräjien esitys nr. 124 (1960-61) kuuluu: «Paatsjoessa sijaitsevan Skogfossin vuokraaminen A/S Sydvarangerille, niin että A/S Sydvaranger ja Varanger Kraftlag A/L yhteistyössä valtion kanssa ja valtion osarahoituksella voivat rakentaa voimalaitoksen». Asiakirjoista kävi ilmi, että kaivosyhtiön olisi ollut vaikea suorittaa rakennushanketta ilman valtion apua tai osallistumista. Yhtiö mainitsi seuraavat syyt:

• Malmin hinnan lasku
• Laskettua korkeammat rakennuskustannukset
• Voimalaitoksen primäärivoimantuotanto laskettua alhaisempi
• Kaivosyhtiön laitteiden vaihto ja maanalaiseen kaivostoimintaan siityminen vaativat suuria investointeja

Asetettiin valiokunta pohtimaan eri vaihtoehtoja. Varanger Kraftlag tuli mukaan luonnollisena kumppanina. Myös valtio näki hankkeen tärkeyden. A/S Sydvaranger halusi itse huolehtia sähkön toimittamisesta työntekijöilleen, joita silloin oli noin 3 500.

Varanger Kraftlag

Suurkäräjien esityksessä mainittiin, että Varanger Kraftlagin sähkönjakelualue oli noin 2 000 km² suurempi kuin Oslo, Akerhus, Vestfold og Østfold yhteensä. Alue oli valtava. Oli luonnollista, että valtio osallistui alueen sähköntoimituksen turvaamiseen. Varanger Kraftlagille luvattiin tukea, joka kattaisi osan sähköyhtiön kustannuksista voimalaitoksen ja sähkölinjojen rakentamisen yhteydessä. Tätä tukea luvattiin valtionbudjeteissa vuosille 1962-64 ja mahdollisesti myös vuodelle 1965. A/S Sydvaranger ja Varanger Kraftlag muodostivat yhtiön ”Sameiet Skogfoss Kraftverk”.

Teollisuusministeriö

Teollisuusministeriön mielestä rakennuslupaa piti hakea mahdollisimman nopeasti ja mainitsi seuraavat seikat:

• Sähkön puute ja säännöstely Itä-Finnmarkissa
• Syrjäseutujen elinkeinoelämän kehittämiseen tarvitaan enemmän kohtuuhintaista energiaa
• Voimalaitoksen rakentaminen lisäisi alueen työllisyyttä
• Boris Glebin voimalaitos oli valmistumassa, ja siellä olleet työntekijät voitaisiin siirtää Skogfossiin

Ministeriö näki Skogfossin voimalaitoksen rakentamisen tärkeäksi luotettavan sähköntoimituksen ja työllisyyden turvaamiseksi koko alueella.

Maa-alueita joutuu veden alle

Skogfossin voimalaitoksen rakentamista tuettiin laajalti kunnassa ja Paatsjoella. Kaikkihan halusivat halvempaa sähköä ja luotettavampia toimituksia. Lisäksi rakentaminen toi uusia työpaikkoja. Skogfossin patoaminen johti siihen, että useita tiloja, viljelyalueita ja mökkejä joutui veden alle. Varsinkin Langvannetin (Pitkäjärvi) ympärillä olevat alueet kärsivät tästä. Monilta jäi maatila veden alle. Rakennuttaja, Sameiet Skogfoss Kraftverk, oli 1962 vuoden lopulla maksanut jo lähes kolme miljoonaa kruunua korvauksena niille maanomistajille, jotka menettivät alueensa kun vesi nousi lähes yhdeksän metriä.

Melkefossin (Maitokoski) voimalaitoksen rakentamisesta syntyi erimielisyyksiä. Paatsjoen viimeisen kosken valjastaminen sai paikallisen väestön liikkeelle, ja he järjestivät kansankokouksia ja keräsivät allekirjoituksia vetoomuksiin. Yrittipä joku sabotaasiakin rakennusvaiheen aikana. Paikalliset eivät taistelutta halunneet luopua viimeisestä koskestaan.

Miksi Melkefoss pitäisi rakentaa?

• Vuonna 1974 antoi Sameiet Skogfoss Kraftverk seuraavan Melkefossin rakentamista koskevan lehdistötiedotteen:
• Varanger Kraftlag on arvioinut, että sähköstä tulee puutetta jo talvella 1977/78, jollei alueelle rakenneta uutta voimalaitosta.
• Melkefossin voimalaitoksen rakentaminen turvaa nykyiset työpaikat ja luo mahdollisesti uusia työpaikkoja.
• Voimalaitoksen rakentaminen aiheuttaisi vain vähäisiä haittoja alueen maanomistajille.

A/S Sydvaranger ja Varanger Kraftlag A/L sijoittivat kumpikin puolet kustannuksista, ja kokonaiskustannusten arvioitiin olevan 105 miljoonaa kruunua. Rakennustyöt alkoivat 1976, ja pääurakoitsijana oli F. Selmer. Laitos valmistui kahdessa vuodessa. Kokonaiskustannukset olivat 130 miljoonaa kruunua. Näin oli joen viimeinenkin koski kesytetty. Mutta se ei tapahtunut ilman taistelua ja paikallisen väestön vastarintaa.

Rakennuslupa

18 joulukuuta 1957 solmitulla sopimuksella Paatsjoen kosket oli jaettu Norjan ja Neuvostoliiton kesken. Norja sai joen keskiosassa sijaitsevat kosket – Skogfoss ja Melkefoss. Nousi esille kysymys vieläkö vuoden 1957 sopimus oli voimassa 1970-luvulla. Norjan vesistö- ja energialaitos (NVE) antoi erityisen suostumuksen Melkefossin rakentamiselle, mutta teollisuusministeriö antoi kieltävän vastauksen, koska yhteiskunnalliset olosuhteet ja ympäristökysymykset olivat muuttuneet. Asia piti käsitellä uudestaan, ja 25. kesäkuuta 1976 Norjan hallitus teki päätöksen Melkefossin voimalaitoksen rakentamisesta.

Säilyttäkää Melkefoss!

Suuri osa Paatsjoen väestöstä oli Paatsjoen viimeisen kosken rakentamista vastaan. He laativat vetoomuksia, järjestivät kansankokouksia, kirjoittivat lehdissä, vetosivat poliitikkoihin. Kunnasta kerättiin 1202 allekirjoitusta. Toimintaa johti Olav Beddari, Skogfossin koulun monivuotinen rehtori, jonka sydämen asiana olivat luonnon- ja kulttuurinsuojelu.

Kansankokoukset

Melkefossin kosken säilyttämiseen tähtäävässä toiminnassa järjestettiin useita kansankokouksia. Kansankokouksessa 7.toukokuuta 1975 tehtiin päätös, josta seuraavassa yhteenveto:

• Paatsjoen alueen asutuksen perustana ovat kautta aikojen olleet juuri itse joki ja sen kosket.
• Paatsjoessa on ollut 10 suurta ja 5 pienempää koskea. Nyt oli jäljellä enää vain yksi koski.
• Padotuilta alueilta ovat lähes kaikki arvokkaimmat kalalajit hävinneet. Petokalat, kuten hauki ja ahven, ovat lisääntyneet uhkaavasti.
• Melkefossin alueella on Paatsjoen laakson viimeinen alkuperäisessä tilassa oleva jokiluonto
• Mielestämme Paatsjoen laakso on jo antanut tarpeeksi läänin voimatuotannolle, Jokilaakso ja joen luonnonrikkaudet merkitsevät edelleenkin paljon paikalliselle väestölle. Viimeistä säännöstelemätöntä koskea ei saa uhrata. Melkefoss on pelastettava.

Melkefossin puolustaja Olav Beddari

Minulla oli kolme tärkeää argumenttia Maitokosken (Melkefossin) säilyttämiseksi: Luonnonsuojelu, kalastus ja alueen matkailukäyttö. Meitä syytettiin paikallispatrioitismista, ja kyllähän Paatsjoen laakso tietenkin oli meille tärkeä. Taistelimme kylämme puolesta, kertoo Melkefossin suojelutoimintaa johtanut Olav Beddari. – Jos kerran on kuullut vapaan kosken kohinan, voi meidän taistelumme ehkä ymmärtää.

Taistelu ylivaltaa vastaan

Jälkeen päin ymmärsin kyllä, että taistelu joen viimeisen kosken säilyttämisen puolesta oli turhaa. Me taistelimme ylivaltaa vastaan, ja luulenpa, että asia oli jo etukäteen päätetty. A/S Sydvarangerhan oli siihen aikaan teollisuusjätti, joka useimmiten teki, mitä halusi, kertoo Olav Beddari. – Mutta meitä inspiroivat muut, jotka taistelivat, ja voin ainakin sanoa, että emme antaneet koskeamme taistelematta!

Paikallisten poliitikkojen rooli

Etelä-Varangin kunnanvaltuusto käsitteli Melkefossin rakentamista koskevan asian useaan kertaan vuosina 1975-76, ja kunnanvaltuuston vaatimukset muuttuivat ajan kanssa jonkin verran. Paikalliset poliitikot asettivat Melkefossin rakentamiselle useita ehtoja ja suosittelivat rakennusluvan antamista edellyttäen, että:

• Toimilupamaksua lisätään
• Perustetaan kunnallinen elinkeinorahasto.
• Voimalaitosten käyttöön liittyvät työpaikat annetaan paikallisille asukkaille, ensisijassa paatsjokilaisille.
• Asetetaan rahasto turvaamaan sisävesikalastus.
• Luonto otetaan huomioon.

Esitettiin myös vaatimus kalaportaiden rakentamisesta Boris Glebiin ja Skogfossiin. Lisäksi haluttiin tien korjaamista Vaggetemiin saakka. Poliitikot halusivat, että hankkeesta tulisi mahdollisimman paljon hyötyä juuri kunnan ja Paatsjoen alueen asukkaille. Työväen puolueen ja oikeistolaisten muodostama enemmistö tuki voimalaitoksen rakentamista.

Toimilupa

Kuninkaallisella päätöksellä 25. kesäkuuta 1976 Sameiet Skogfoss Kraftverkille myönnettiin Melkefossin voimalaitoksen rakennus- ja toimilupa seuraavilla ehdoilla:

• Luvanhaltija, Sameiet, maksaa kunnalle vuosittain 7,00 kr/hv.
• Laitoksen omistaja maksaa 1 000 000 kruunua kunnassa käytettävään elinkeinorahastoon.
• Jokeen on istutettava kalanpoikasia, on tehtävä biologisia tutkimuksia.
• Maisema-arkkitehtuuriset toimenpiteet on tehtävä parhaalla mahdollisella tavalla. Rakentamisen jäljet on siivottava.
• Muinaismuistot on kartoitettava.
• Luvanhaltija Sameiet on velvollinen korvaamaan julkisten teiden siltojen ja satamien huolto- ja korjauskustannukset, jos rakennustoiminta johti näiden kustannusten lisääntymiseen.

Kunnan vaatimusta Boris Glebin kalaportaasta ei ole mainittu, eikä tien korjausta Melkefossiin voitu vaatia luvanhaltijan maksettavaksi, mainitsi teollisuusministeriö toimilupaa myöntäessään. Sameiet Skogfoss Kraftverk saattoi nyt aloittaa Paatsjoen viimeisen kosken rakentamisen.

Paatsjoen voimalaitosten rakentamisella oli myös myönteisiä vaikutuksia. Ne toivat uusia työpaikkoja ja lisätuloja, ja sähköntoimitukset tulivat luotettavammiksi. Joki jouduttiin kuitenkin patoamaan, ja vesi nousi. Monille laakson asukkaille tämä aiheutti suuria vaikeuksia. Kolttasaamelaisten hautauspaikka Vaggetemissa oli vaarassa joutua veden alle. Monet joutuivat jättämään tilansa, koska vesi nousi patoamisen ja Skogfossin (Hakokoski) voimalaitoksen rakentamisen seurauksena.

Vesi nousee

Kun Paatsjoen laitosten rakentamisesta tehtiin päätös, alettiin mittaamaan, miten paljon ja mille alueille vesi nousisi. Voimalaitosten rakentamisen yhteydessä on rakennettava myös suuria patoja, jotta saadaan varastoaltaita. Tämän seurauksena joen pinta nousisi. Paatsjoella veden pinnan arvioitiin nousevan noin yhdeksän metriä. Suuria maa-alueita joutuisi silloin veden alle.

Hautaupaikka siirretään

Kolttasaamelaiset olivat jo vuosisatoja asuneet Paatsjoen varrella. He joutuivat luopumaan käyttöoikeudestaan, kun valtioiden väliset rajat määriteltiin. Vaggetemissa sijainnut hautausmaa sai olla rauhassa 1950-luvun loppuun saakka. Sitten tehtiin päätös joen patoamisesta. Paatsjoen siidaan kuuluvat kolttasaamelaiset olivat käyttäneet Gravholmenin saarta omaistensa hautaamiseen. Arvioiden mukaan saari joutuisi veden alle patoamisen seurauksena. 31:den kolttasaamelaisen jäännökset siirrettiin toiselle hautausmaalle (96-kukkulalle).

Viimeinen matka

Gravholmeniin haudatut paatsjokelaiset eivät saaneet levätä rauhassa. Vuosina 1500-1900 haudattujen kolttasaamelaisten jäännökset kaivettiin ylös ja siirrettiin. He joutuivat viimeiselle matkalleen. Työtä johti Tromssan museon pääentistäjä, Povl Simonsen. Vainajat siirrettiin kesinä 1958 ja 1959. Jäännösten esiin kaivaminen paljasti noin 6000 vuotta vanhaa historiaa, löydettiin muun muassa Komsa-kulttuurista peräisin olevia työkaluja sekä kahden, noin 2500 vuotta vanhan metsästysmajan jäännökset.

Hautaustavat

Haudat olivat kolmena kerroksena päällekkäin. Kolttasaamelaiset muuttivat asuinpaikkaa noin 70:n vuoden välein. Ylimmät kerrokset kertovat pakanallisesta uskonnosta. Toinen ja kolmas kausi ortodoksisen uskonnon tulosta, ja vähitellen arkkujen käytöstä. Arkun päälle rakennettiin grobu (pieni hirsirakennus). Arkkuun laitettiin lahjoja vainajalle, usein joku puulapio tai kirves. Jotkut vainajat haudattiin ontoissa puunrungoissa. Jopa ahkiota ja komsiota käytettiin. Pikkulapset saatettiin haudata koivuntuoheen kiedottuina. Nyt he kaikki lepäävät Paatsjoen hautausmaan yhdessä kulmassa. Viimeinen matka on päättynyt.

Gravholmenin saari ei kuitenkaan joutunut veden alle. Vainajien siirtäminen osoittautui tarpeettomaksi.

Mittaustyöt

Birger Erlandsen oli kesällä 1956 töissä mittauksia suorittavassa yrityksessä Nerdrum Oppmåling. Heidän tarkoituksenaan oli mitata, kuinka korkealle ja mihin suuntaan vesi nousisi patoamisen seurauksena. Meitä oli 3-4 työporukkaa ja suoritimme mittauksia Grensefossin ja Boris Glebin välillä. Minun tehtäväni oli raivata väylä vaaituslaitteelle, niin että näkyvyys tuli hyväksi, ja pystyttiin määrittelemään, missä uusi joen pinta kulkisi, kertoo Birger. – Minä raivasin metsää, ja muut pojat asettivat punaisia paaluja. Se oli ihan mukavaa hommaa. Mukana oli monta paatsjokelaista, muun muassa Olav Emanuelsen, Viggo Beddari, Håkon Håkseth ja Viggo Paasche, kertoo Birger.

Kotipaikka joutuu veden alle

Birgerin perhe asettui asumaan Krokvikiin Langvannetin (Pitkäjärvi) lähelle 1930-luvun puolivälissä. He raivasivat sinne tilan, ja perheen kahdeksan lasta viettivät lapsuutensa joen varrella. Vuonna 1956 he ja seitsemän muuta tilaa saivat tiedon, että heidän oli jätettävä tilansa. En sitä silloin niin paljon ajatellut, kertoo Birger. – Minä olin vasta 18-vuotias. Muistan, ettei siitä paljon puhuttu kotona. Vanhempani eivät olleet tottuneet valittamaan. Mutta kyllä me joskus äidin ja isän elämäntyöstä puhuttiin.

Tilan korvausten arviointi

Jokin lautakunta teki tilasta arvion, mutta luulen, että he pelkäsivät asian myöhemmin joutuvat valituslautakuntaan. Koska silloinhan korvaus olisi voinut tulla vielä pienemmäksi, kertoo Birger. – Jälkeen päin olen usein miettinyt, että miksi vanhempani eivät saaneet suurempaa korvausta? Heitä vain käskettiin muutttamaan, ja se sukupolvihan kunnioitti viranomaisia suuresti. Kukaan ei vissiin vastustellut, kertoo Birger Erlandsen.

Tilat jätetään

Boris Glebin ja Storskogin voimalaitosten rakentamisen seurauksena menetettin paljon maata. Yhteensä 52 tilanomistajaa menetti viljeltyä maata. Jotkut tilat joutuivat kokonaan veden alle, rakennuksia siirrettiin, ja jotkut muuttivat laakson muihin osiin. Monet heistä olivat jo iäkkäitä ihmisiä, ja he menettivät ennen sotia rakentamansa tilat. Useimmille uudelleen aloittaminen ei enää ollut ajankohtaista.

Voimatalousyhteistyö Norjan ja Venäjän välillä jatkuu edelleenkin. Norja ostaa sähköä Venäjältä, ja maiden välillä on muitakin energiahankkeita. Vesiviranomaisten välillä on vuosittaisia kokouksia. Vesistöä hoidetaan yhteistyössä kolmen naapurin – Norjan, Venäjän ja Suomen - välillä.

Yhteistyö Venäjän kanssa

Yhteistyö entisen Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän kanssa on jatkunut 1950-luvun lopulta lähtien. Norja osti sähköä Boris Glebin voimalaitokselta jo 1960-luvulla. Yhteistyö on kehittynyt ja kattaa nyt jopa tuulivoiman. Toisen maailmansodan jälkeinen kylmä sota ei muuttanut norjalaisten ja venäläisten voimatalouden harjoittajien välisiä hyviä suhteita.

Sähköä Venäjältä

Venäjä on jo useita vuosikymmeniä auttanut turvaamaan Itä-Finnmarkin sähköntoimituksen. Hyvä ja konstruktiivinen yhteistyö on ollut välttämätöntä ja mielenkiintoista sekä Kolenergolle että Varanger Kraftille. Yhteistyön avulla meille on kasvanut yhteinen käsitys nykyaikaisesta energia- ja ympäristöyhteistyöstä, kertoi Varanger Kraftin toimitusjohtaja, Tor Arne Pedersen, vuonna 2005.

ROSELNOR-hanke

Barentsin alue on uudistuvan energiantuotannon, kuten vesi- ja tuulivoiman, kannalta hyvin mielenkiintoinen alue. – ROSELNOR-hankkeen tarkoituksena on muun muassa lisätä arvonluomista Paatsjoen vesistön alueella. Hankkeen yhteistyö on ollut positiivista, ja se on lisännyt avoimmuutta venäläisten, norjalaisten ja suomalaisten osapuolten välillä, kertoo Tor Arne Pedersen. – Hankkeessa fokusoidaan Inarijärven ympäristön parantamiseen sekä kaupalliseen sähköntuotantoon.

Inarijärven ympäristö

Paatsjoen voimalaitosten rakentaminen aiheutti suuria muutoksia Inarijärven alueella. – Lisääntynyt kapasiteetti ja parantunut säännöstely vähentävät tulva- ja eroosivahinkojen riskiä Inarijärven alueella, kertoo Tor Arne Pedersen Varanger Kraftista. Tulvatappiot pienenevät, ja talvisaikaista tuotantoa voidaan lisätä. Kevään tulvahuippuja voidaan Inarijärvessä ja Paatsjoella vähentää lisäämällä alkutalven juoksutuksia.

Tuulivoima

Varanger Kraft ja Kolenergo ovat laajentaneet yhteistyötään myös tuulivoiman alalle Kuolan niemimaalla. Tuulivoimayhteistyö on ROSELNOR-hankkeen jatkoa, ja siinä katsotaan mahdollisuuksia perustaa tuulivoimaloita Kuolan niemimaalla sijaitsevan Teriberkan alueelle.

Tuloja kunnalle

Kunta saa vuosittain noin 1,2 miljoonaa kruunua toimilupamaksuista, nämä tulot jaetaan yleisen elinkeinorahaston ja alkutuotantorahaston välillä suhteessa 2:1.

Näistä rahastoista myönnetään sijoitustukea elinkeinonharjoittajille, yleensä myönnetään aloitustukea. Viime vuosina on myönnetty rahaa myös sellaisten elinkeinoinstituutioden toiminnalle, joihin kunta itse on panostanut, kuten matkailuinfo, markkinointi sekä Kirkenes Næringshage.

Kunnan osuus toimiluvalla tuotetusta sähköstä

Vuodesta 2004 alkaen kunta on saanut osan toimiluvalla tuotetusta sähköstä käytettäväksi joko omiin tarpeisiin tai myyntiin. – On vielä aikaista sanoa, mitä tuloja tästä kunnalle tulee, mutta on selvää, että tämä tulee vaikuttamaan kunnan talouteen, sanoi kunnanhallituksen ja –valtuuston puheenjohtaja Tone Hatle syksyllä 2005.

Vuonna 2005 kunnan osuus Varanger Kraftin tuotosta oli 6,2 miljoonaa kruunua.

Pasvik Kraftin käyttöinsinööri, Arild Edvardsen, valvoo tuotantoa sähköyhtiön toimistotiloissa Hessengissä. – Ennen päivystäjät joutuivat asumaan Skogfossin voimalaitoksen lähellä, ja heillä oli hälytin kotona, kertoo Erlandsen. – Nykyisin päivystäjä saa hälytyksen kännykkäänsä, ja kannettavan tietokoneen avulla voimme kotoa käsin säädellä tuotantoa veden korkeuden mukaan. (Kuva: Ingar G Henriksen, Etelä-Varangin museo)

Sähkölinjoja Melkefossin, Skogfossin ja Boris Glebin voimalaitoksilta. Boris Glebistä Venäjältä toimitetaan sähköä myös Norjaan. Syksyllä 2005 tuontisähkö myytiin TromsKraftille. (Kartta: NVE)

Jakeluverkkopäällikkö Leif Edmund Jankila, projektijohtaja Vladimir Kiselev ja pääjohtaja Tor Arne Pedersen palaverissa Varanger Kraftin tiloissa Vesisaaressa 2005. Kiselev edustaa venäläistä sähköyhtiötä ”Kolenergoa”. Tapaamisessa keskusteltiin tuulivoiman kehittämisestä Teriberkan alueella, joka sijaitsee noin 100 kilometriä Murmanskista koilliseen. Alueella on siirtoverkko, joka pystyy käsittelemään mahdollisesta tuulivoimasta saatavat 115 MW. (Kuva: Varanger Kraft)

Varanger Kraft AS:n organisaatiokaavio. Yhtiön omistavat Itä-Finnmarkin kunnat. Suurin omistaja on Etelä-Varangin kunta. Varanger Kraftin organisaatiossa on viime vuosina tehty suuria muutoksia. Entinen Sameiet Skogfoss Kraftverk on nykyisin Pasvik Kraft. Sydvaranger AS myytiin Nordberg Eiendomille 2006. (Illustraatio: Varanger Kraft).

Rajakosken padolla Venäjällä. Venäjän puoleisen Kaskad Paczhkih Ges:in (Paatsjoen venäläisten voimalaitosten käyttöyhtiön) 50-vuotisjuhlan yhteydessä kesällä 2005. Kuvassa Pasvik Kraftin ja venäläisen Kolenergon edustajia. (Kuva: Pasvik Kraft)

Voimalaitoksia huolletaan ja tarkastetaan säännöllisesti. (Kuva: Pasvik Kraft)

Talvisin jää pakkautuu Melkefossin kanavassa. Paatsjoen alueella pakkanen saattaa talvisin useinkin olla -35 asteen tuntumassa.. (Kuva: Pasvik Kraft)

Inarijärvi. Paatsjoen voimalaitosten rakentaminen ja säännöstely ovat muuttaneet tämän suuren järven biologisia olosuhteita. Säännöstely on vaikuttanut varsinkin rantavyöhykkeisiin. Säännöstely-yhteistyössä on muistettava ottaa huomioon myös Inarijärven luonto. (Kuva: Ingar G Henriksen, Etelä-Varangin museo)

Hyvä virtaama. (Kuva: Pasvik Kraft)

Previous Next