PAATSJOKI

Paatsjoen laakson asukkaat ovat kautta aikojen hyödyntäneet Paatsjoen ja sen ympäristön antimia. Alue on ollut monien eri kansanryhmien kohtauspaikka, täällä on asunut saamelaisia, suomalaisia, venäläisiä ja norjalaisia. Erilaiset kulttuurit ovat kohdanneet ja kehittyneet täällä. Ihmiset ovat oppineet toisiltaan ja jakaneet kokemuksiaan. Monia perinteitä on pidetty yllä ja viety eteenpäin myös nyky-yhteiskunnassa.

Paatsjoki on kalaisa joki, ja kala on aina ollut tärkeä jokivarren asukkaille. Siika ja hauki ovat olleet tärkeä osa ravintoa. Ympärivuotista verkkokalastusta harrastivat kaikki laakson kansanryhmät. Paatsjoki oli kuuluisa jo 1800-luvulla, ja houkutteli jo silloin englantilaisia lohenkalastajia pohjoiseen. Yli kahdenkymmenen kilon painoinen lohi oli tavallinen näky Kolltakönkäällä (Skoltefossen). Joessa harjoitetaan nykyisin paljon urheilukalastusta, ja hyvällä tuurilla voi saada 10-kiloisia taimenia ja vielä suurempia haukia.

Kala ruokana

Useimmat Paatsjoen kalalajeista on hyviä ruokakaloja. Siikaa, haukea ja ahventa on ollut tarjolla monella ruokapöydällä. Joidenkin suosikki on turskakaloihin kuuluva made. Suolattu lohenmäti kuuluu olevan oikea herkku. Paatsjoen kuningas – taimen – on ehkä tänään suosituin kala. Mutta jos kysyt vanhemmalta väestöltä, niin korkeimalle kursseissa nousevat hauki ja siika. Haukea voi valmistaa monella tavalla, sitä voi paistaa fileinä, suolata tai siitä voi tehdä herkullisia haukipullia. Ahven maistuu parhaalta rapeaksi paistettuna, mielellään friteerattuna fileenä.

Tärkein ruokakala on kuitenkin kautta aikojen ollut siika. Siikaa voi käyttää vaikka mihin. Keitetty, kevyesti suolattu siika on oikein hyvää. Paistettu tai grillattu siika maistuu erinomaiselta. Suolasiian väitetään olevan parempaa kuin suolatun lohen tai taimenen. Jos haluat kokeilla siian erinomaisuuksia, voi suolattu siika olla hyvä alku. Suolasiian valmistamiseksi tarvitset seuraavaa:

• hyvänkokoinen, mielellään noin kilon painoinen siika
• karkeaa suolaa
• hiukan sokeria

Perkaa ja fileoi kala, mutta älä poista nahkaa. Raaputa suomut pois. Laita astian pohjalle pieni kourallinen karkeaa suolaa ja hiukkasen sokeria. Lado päälle siikafileet nahkapuoli alaspäin. Ripottele päälle puolikourallista suolaa ja hiukan sokeria. Anna siian tekeytyä noin vuorokauden. Huuhdo kala ja anna sen hiukan levähtää ja kuivahtaa. Leikkaa ohuita viipaleita ja nauti hyvän leivän päällä. Raaka sipuli, punainen pippuri ja tilli sopivat hyvin lisukkeiksi. Onnea yritykselle!

Ahven

Ahven on Paatsjoen järviosuuksien valtalaji, ja tuurilla voi saada jopa 1,5 kilon painoisia ahvenia! Ahven on petokala ja syö kaikkea pohjaeläimistä kalaan, saattaapa syödä lajitovereitaankin. Petokalojen, kuten ahvenen, ravintoketju saattaa olla hyvin monimutkainen. Vaggetemissa saatin kerran ahven, joka vatsasta löytyi hauki, ja hauen vatsasta taas puolestaan ahven!

Vesivoima ja kalasto

Voimatalouteen liittyvä säännöstely on tuhonnut useimmat taimenen kutu- ja kasvualueet, mikä on johtanut taimenkannan voimakkaaseen vähenemiseen. Haittavaikutusten korvaamiseksi istuttaa Pasvik Kraft vuosittain jokeen 5000 taimenta. Norjan kalatalouskorkeakoulun suorittamassa koekalastuksessa istutetun taimenen osuus taimensaaliista Paatsjoen alaosissa oli 80 %. Luonnonkalan osuus oli hieman korkeampi vesistön yläosissa, mikä saattaa olla osoitus paremmista kutumahdollisuuksista.

Tärkein ruokakala

Siika on aina ollut Paatsjoen asukkaiden tärkein ruokakala, mutta kaikki eivät ehkä tiedä, että vesistössä elää kaksi eri siikalajia. Planktonsiika elää avoimissa vesimassoissa ja kasvaa harvoin yli 100 grammaiseksi. Pohjasiika taas voi saavuttaa jopa 4:n kilon painon. Pohjasiika elää rantavyöhykkeellä, jossa sen ravintona ovat pohjaeläimet, kuten hyönteisten tuokat, kotilot ja simpukat.

Kalalla Aage Beddarin kanssa

Paatsjoki on tunnettu suurista taimenistaan, ja joesta voi saada jopa 10-kiloisia taimenia. Norjan kalatalouskorkeakoulun tekemät tutkimukset osoittavat, että sekä luonnontaimen että istutettu taimen kasvavat joessa erittäin hyvin. Kesäkuussa 2004 jokeen istutettiin 1000 merkittyä kalaa. Syyskuussa 2005 tehtiin koekalastus ja todettiin, että jotkut merkityistä taimenista olivat kasvaneet kopa 1,6 kilon painoisiksi. Kuvassa Karl Øystein Gjelland Norjan kalatalouskorkeakoulusta. (Kuva: Ingrid Jensvoll, Svanhovdin ympäristökeskus)

Hauki on Paatsjoen suurin petokala. Joesta saa usein jopa 14-kiloisia haukia. Hauki elää rantavyöhykkeen läheisyydessä, jossa sen pääravintona ovat muut kalat. Mutta hauki on kaikkiruokainen, ja sen vatsasta on löydettu kaikkea mahdollista piisamista sorsanpoikaisiin. Kuvassa Erling Beddari. (Kuva: Per-Arne Amundsen, Norjan kalatalouskorkeakoulu)

Muikku on Paatsjoessa uusi laji. Muutamassa vuodessa siitä on tullut dominoiva laji, jonka vaikutukset näkyvät planktonsiika- ja taimenkannoissa. Muikku on taimenelle mieluisa ruokakala, ja erään 5-kiloisen taimenen vatsasta löytyi 63 muikkua! Planktonsiialle muikku on vakava kilpailija ravinnon suhteen. Nämä kaksi lajia muistuttavat toisiaan, mutta muikku eroaa planktonsiiasta sillä, että muikulla on alapurenta. (Kuva: Karl Øystein Gjelland, Norjan kalatalouskorkeakoulu)

Joessa kalastetaan sekä verkoilla että rysällä. Kala on edelleenkin tärkeä jokivarren asukkaille. Monet pitävät kalastusperinteitä yllä. Suolasiika, haukipullat ja rapeaksi paistettu ahven ovat herkkuja, joita löytyy monen ruokapöydältä. (Kuva: Anne Mette Bjørgan, Sør-Varanger Avis)

Einar ja Helge Strømmenin Paatsjoen suulta, Elvenesistä 3.elokuuta 1946 saama komea lohisaalis. Paatsjoen lohi oli kuuuluisa suuresta keskikoostaan. Paatsjoen lohi oli paksumpi ja lyhyempi, kuin muiden vesistöjen lohi. Lohi nousi Harefossin korkeuksille ennen Paatsjoen alaosan voimalaitosten rakentamista 1950-luvulla. (Kuva lainattu Helge Strømmeltä)

Mateen kalastusta Paatsjoella. Svanvikin kansankorkeakoulun oppilaat kokeilevat kalaonneaan pimeänä ja kylmänä talvi-iltana. Monet pitävät madetta herkkuna. (Kuva: Jonas Endre Karlsbakk, Sør-Varanger Avis)

Pilkkikilpailut Paatsjoella. Pilkkiminen on hyvin suosittua, kun kevätaurinko alkaa lämmittää. (Kuva: Anne Mette Bjørgan, Sør-Varanger Avis)

Kalastusmaja Holmfossissa 1930-luvulla. Paatsjoen kosket ja kuohut olivat kuuluisia suuresta taimenestan, ja joki on houkutellut luokseen monia urheilukalastajia. Jo 1800-luvun lopulla joelle tuli englantilaisia urheilukalastajia suurlohta jahtaamaan. (Kuva: Rolf Celius. Etelä-Varangin museon kokoelmat)

Nuotanvetoa Inarijärvellä. Kalastus on aina ollut inarilaisille tärkeää. Ennen järven säännöstelyä vuotuiset saaliit olivat 250 000 kg. Nykyisin ne ovat noin 150 000 kg. Suurin Inairjärvestä saatu taimen painoi 15,1 kiloa. (Kuva: Hanna Ylitalo, Metsähallitus)

Previous Next

Poronhoidolla on Paatsjoella pitkät perinteet. Poro oli kaikille kansanryhmille tärkeä kuljetusväline. Kotiporojen pito oli tavallista pitkälle 1900-luvulle, monilla tiloilla oli muutamia poroja. Nykyisin yksiköt ja poromäärät ovat suurempia, mutta monet perheet toimivat vieläkin poronhoidon parissa.

Poronhoitolaki

Nykyistä saamelaista poronhoitoa Norjassa säätelevä laki astui voimaan 1978. Poronhoitotoiminta jaettiin porolaidunpiireihin. Paatsoen alue on yksi porolaidunpiiri - 5A/5C. Poronhoitajat jaettiin käyttöyksikköihin. Nykyisin Paatsjoella on 5 käyttöyksikköä.

Käyttöyksiköt

Käyttöyksiköt koostuvat samaan, porotaloutta harrastavaan perheeseen kuuluvista henkilöistä. Etelä-Varangin kunnassa on Paatsjoen porolaidunpiirin lisäksi kaksi muuta porolaidunpiiriä – yksi Rautavuonossa (Jarfjord) ja yksi Ala-Näätämössä/Pykeijassa. Moni Paatsjoen poronhoitajista on mukana Norjan Poronhoitosaamelaisten yhdistyksessä (Norske Reindriftssamers Landsforbund), joka on porotaloutta harrastavien ammattiyhdistys.

Taloudellinen pohja

Poronhoito on nykyisin pääelinkeinona vain muutamalle poronhoitajalle. Useimmiten nämä ovat poroisäntiä (käyttöpiirin esimiehiä). Miespuolisia poroisäntiä on Norjassa prosentuaalisesti enemmän kuin naisia, mutta monet naiset ovat aktiivisesti mukana poronhoidossa. Täällä, niin kuin muuallakin maassa, joutuvat nuoret taloudellista syistä hakeutumaan töihin muille aloille.

Teknologia

Lumikelkan lisäksi ovat poronhoitajat riippuvaisia myös muista nykyaikaisista laitteista tämänpäiväisessä poronhoidossa.

Suopunki on aina oltava saatavilla, ja suopunki pitää sovittaa vuodenaikoihin ja tarpeisiin sopivaksi. Taitavaa suopunginheittäjää arvostetaan korkealle. Eikä poronhoitaja pärjää ilman kiikaria tai veitseä. Jotkut ovat kokeilleet GPS:n käyttöä, joka voi olla hyödyllinen paikallistamisväline.

Laidunalueet

Paatsjoella on Finnmarkin muihin alueisiin verrattuna hyvät laidunalueet. Poronhoito sujuu hyvin, vasoja kasvaa ja teurastustulokset ovat hyvät, vaikka alueella on paljon petoeläimiä, kuten ahmoja, susia, kotkia ja paikoittain myös karhuja. Porot ovat hyväkuntoisia. Tästä löytyy todisteita porotalouden kokonaiskirjanpidosta Norjan poronhoitohallinnosta.

Porot vierailla mailla

Joskus porot saattavat talvella eksyä jäätä pitkin naapurimaan puolelle. Poronomistajilla on silloin mahdollisuus käydä hakemassa ne takaisin. Porolaidunpiirillä on sopimus rajavartioston kanssa, ja sen pohjalla he voivat tarpeen ja sopimuksen mukaan ajaa lumikelkalla rajan yli ja hakea eläimensä. Tämä oli käytäntö myös kylmän sodan aikana.

Käsityö

Paatsjoen poronhoitajat ovat pitäneet porotalouteen liittyvät käsityöperinteet yllä. Taito on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Vielä tänäkin päïvänä Paatsjoella ommellaan kallokkaita ja lukkia ja kudotaan nauhoja. Kuvioinnissa käytetään paikallisia malleja, ja kuvioinnissa heijastuvat myös läheiset suhteet Inariin.

Koulutus

Jotkut nuorista paatsjokelaisista poronhoitajista ovat yläasteella käyneet poronhoitolinjan. Nykyiseen poronhoitoon liittyy enemmän ja enemmän paperityötä ja byrokratiaa. Koulutuksen avulla voi pitää itsensä ajan tasalla ja tietoisena nykyajan poronhoidon vaatimuksista.

Gunnar Olsen niittopuuhissa. Kesäaikaan porojen paimentaminen oli satunnaista, silloin keskityttiin muihin puuhiin, kuten aitojen ja rakennusten korjaukseen. Kesällä niitettiin myös heinää ja muita kasveja talviruokintaa varten. (Kuva: Mette Hallen)

Stian Beddari metsässä porojaan katsomassa. Talvella poronhoitajat käyvät päivittäin tokkaansa tarkistamssa. Porot ovat levittyneet pienissä ryhmissä Paatsjoen yläosaan. Poroille annetaan ajoittain lisäruokintana järvikortetta ja kuivaa heinää. (Kuva: Mette Hallen)

Talviruokintaa. Porot kesyyntyvät, kun niitä talvisin ruokitaan heinällä. Ruokkimisella voidaan myös välttää nälkäkriisejä. Poron ruuansulatus pystyy käsittelemään kuivaa heinää, ja porot tottuvat ruokintaan. (Kuva: Mette Hallen)

Nadja, länsisiperialainen pystykorva. Paimenkoira on poronomistajan hyvä ystävä, työkaveri ja tärkeä apuväline päivittäisessä poronhoidossa. Useimmat paimenkoirat ovat eri rotujen sekoituksia, ja niihin on yritetty kerätä eri rotujen hyvät ominaisuudet. Hyvä esimerkki on muiden rotujen kanssa risteytetty lapinkoira. (Kuva: Mette Hallen)

Poroerotusta Biekanassa. Syksyisin porot kerätään aitaukseen merkitsemistä ja teurastusta varten. Paikalliset käyttävät poroerotuksesta nimeä ”bugælus”, ja tämä perinteinen tapahtuma kerää suuria joukkoja paikallisia asukkaita. Teuraseläimet myydään, ja ostajat hakevat ne karjankuljetusautoilla. Poronomistaja teurastaa omiin tarpeisiinsa. (Kuva: Mette Hallen)

Anja Beddari valmistelee ajoporon varusteita. Jotkut poronomistajat kesyttävät ajoporoja. On oltava taitava, jotta pystyy valitsemaan juuri oikeat yksilöt. Ajoporon kesyttäminen ja kouluttaminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja eläimen tuntemista. Tätä taitoa siirretään sukupolvelta toiselle. Ajoporot ovat tärkeitä sekä porotokalle että omistajalle. (Kuva: Mette Hallen)

Hans Kalliainen järvikortetta korjaamssa. Syyskuussa poronomistajat niittävät järvikortetta porojen talviravinnoksi. Järvikortetta on paljon Paatsjoen varrella, ja se sopii hyvin poron ravinnoksi. Tätä työtä tehdään yleensä talkoovoimin. Järvikorte kuivataan syksyllä ja käytetään porojen talviruokinnassa. (Kuva: Mette Hallen)

Poroerotusta. (Kuva: Mette Hallen)

Poroja kokoamassa. (Kuva: Mette Hallen)

Previous Next

Maanviljelyllä on Paatsjoen laaksossa pitkät perinteet. 1800-luvulla tähän rehevään laaksoon asettui sekä suomalaisia että norjalaisia. Maata raivattiin, ja maanviljelystä tuli monelle tärkeä elinkeino.

Uudisraivaus

1800-luvun puolivälissä alueelle muutti paljon suomalaisia ja norjalaisia. Useimmat perustivat tiloja, ja tilanhoidon rinnalla he harrastivat jossain määrin myös muita elinkeinoja, kuten kalastusta, marjojen keruuta ja poronhoitoa. Muutto alueelle jatkui, syntyi paljon lapsia, ja vuonna 1900 joen varrella ja Langfjordin laaksossa asui yli 200 ihmistä. Monet jättivät kuitenkin uudisraivauksen ja muuttivat laaksosta.

Nykyaikainen maanviljely

Paatsjoen laaksossa on nykyisin useita tiloja. Nykyiset tilat ovat suurempia, nykyaikaisempia, ja toiminta vaihtelevampaa. Tiloilla pidetään lehmiä, sikoja, hevosia ja lisäksi viljellään maata. Perunoita, porkkanoita ja muitakin vihanneksia viljellään, ja laaksossa on useita kauppapuutarhoja. Jotkut kasvattavat yrttejä ja harrastavat pienimittaista mausteiden tuotantoa.

Paatsjoella on paljon mäntymetsää. Metsänhoidolla on pitkät perinteet, ja se on ollut monelle laaksolaiselle tärkeä elinkeino. Ennen sotaa Pasvik Timber ja Elvenesin saha olivat suuria yrityksiä. Alueen suojelu on myötävaikuttanut alueen metsänhoitotoiminnan vähenemiseen.

Metsänhoito

Useat Paatsjoen vanhemmista asukkaista ovat olleet metsätyöläisiä. Työ oli rankkaa, usein myös urakkatyötä, puita kaadettiin käsisahalla ja kirveellä. Savottaporukat, joilla oli oma kokki, asuivat tukkikämpissä. Puita kuljetettiin poro-ja hevoskyydillä. Kesäisin oli helpompaa, koska joillakin paikoilla oli uittorännejä, joita pitkin tukit saatiin Paatsjokeen. Nykyisin metsätöitä harrastaa vain muutama. Jotkut hakevat metsästä polttopuuta omaan käyttöön tai myyntiin. Jotkut kaatavat tukkeja mökkien, saunojen tai aittojen rakennustarpeiksi. Perinteet ovat kuolemassa pois.

Aarniometsä

Ylä-Paatsjoen Kansallispuistosta löytyy Norjan suurin jäljellä oleva aarniometsä. Paatsjoen aarniometsä on maailman suurimman havupuuvyöhykkeen – Siperian Taigan – luoteinen uloke. Taiga tarkoittaa metsää jakuuttien kielellä. Paatsjoen metsät ovat enimmäkseen mäntymetsiä, joukosta löytyy välillä rauduskoivua, hieskoivua ja siperiankuusta. Metsä on saanut vapaasti kehittyä ilman ihmisen vaikutusta. Tuhannet vuodet syysmyrskyineen ja metsäpaloineen ovat muodostaneet vaihtelevan metsän, jossa on suuria ikäeroja, ja monet puista ovat useita satoja vuosia vanhoja.

Luonnonsuojelu

Alueen suojelu on herättänyt keskustelua paikallisella tasolla. Luonnonsuojeluintressit taistelevat alueen suojelun puolesta, kun taas toiset ovat sitä mieltä, että Paatsjoen alue on jo antanut riittävän panoksen suojelulle. Jotkut väittävät, että alueen suojelu on myötävaikuttanut metsätalouden perustan katoamiseen.

Saha- ja höyläämötoiminta

Sahatoiminta ja tukkien ja polttopuun myynti oli vilkasta sotien välisenä aikana. Suurimmat alan yritykset olivat Elvenesin saha Paatsjoen suulla, sekä Pasvik Timber, joka sijaitsi Jakobsnesissa, muutama kilometri Bøkfjordista ulospäin. Pasvik Timber työllisti parhaimmillaan 250 henkilöä. Mantereelta saapui pohjoiseen monta laivaa. Hyvin paljon puutavaraa uitettiin Suomen metsistä. Sekä Valtion sahalla että Pasvik Timberillä oli taloudellisia vaikeuksia ennen toisen maailmansodan alkua. Saksalaiset pommittivat Pasvik Timberiä kesäkuussa 1940, ja laitos paloi maan tasalle. Elvenesin laitos tuhoutui saksalaisten vetäytyessä 1944.

Elvenesin saha

Melkefossin (Maitokoski) voimalaitoksen rakennussuunnitelmat herättivät vilkasta keskustestelua Paatsjoen väestön keskuudessa. Samoihin aikoihin tuli Elvenesin sahalaitoksen kohtalo ajankohtaiseksi. Kuninkaallisella päätöksellä 1972 määrättiin, että saha ja höyläämö siirretään Paatsjoen laaksoon. Neljä vuotta myöhemmin vihjasi maatalousministeriö ihan muuta. Tämä herätti huolestumista laaksossa, ja siellä järjestettiin kansankokouksia. Kokousten puheenjohtaja Steen Wikan sanoi: - Nyt ei enää sallita, että meitä käytetään hyväksi, kuin jotakin kehitysmaata. Me emme ole kiinnostunut mistään muusta, kun raaka-aineen toimittamista edelleen jalostettavaksi.

Paatsjoen laakso on resurssirikasta aluetta. Joessa on aina ollut runsaasti kalaa. Metsien eläimistö on rikasta, ja marjoja runsaasti. Laakson asukkaat ovat kautta aikojen hyödyntäneet luonnon antimia. Paikallinen väestö arvostaa luonnon läheisyyttä.

Luonnonkäyttö

Paatsjoen laaksossa on aina ollut paljon voimavaroja. Ennen ihmiset hyödyntivät luontoa enemmän. Luonto oli tärkeä ravinnon lähde. Joen, sivujokien ja järvien kalat antoivat ruokaa pöydälle. Myös riistan pyynti oli tärkeä lisä monille perheille. Ansoilla pyydettiin riekkoa ja jänistä. Metsistä ja soilta kerättiin tonneittain marjoja. Lakka antoi monelle perheelle lisätuloja.

Virkistyskäyttö

Tämä Suomen ja Venäjän välissä sijaitseva alue on erittäin suuri. Paatsjoen laakso on suosittua aluetta niille, jotka haluavat nauttia luonnosta. Paikallinen väestö hyödyntää laakson antimia ja käyttää aluetta virkistystarkoituksessa. Alueella on paljon mökkejä, ja kaikki kunnan asukkaat käyttävät aluetta. Harvassa kunnassa on niin paljon mökkejä asukasmäärään nähden kuin Etelä-Varangin kunnassa, joen ja tien varrella Paatsjoella niitä on paljon.

Metsästys ja kalastus

Paatsjoen alue on metsästäjille suosittua aluetta. Täällä on laajoja metsästysalueita. Riekko- ja metsokannat vaihtelevat vuosittain, mutta monet ovat huolestuneita siitä, että metsästyspaine kasvaa liian suureksi. Paatsjoella metsästävän on tunnettava alue hyvin. Paatsjoen metsä voi olla oikukas jopa paikallisille. Maasto on lievästi kumpuilevaa, eikä aina ole helppo tietää, missä ollaan menossa.

Joessa on paljon eri kalalajeja, ja joki on suosittu urheilu- ja vapaa-ajan kalastajien keskuudessa. Skogfossin (Hakokoski) ja Melkefossin (Maitokoski) voimalaitosten kanavilla käy usein innokkaita taimenen kalastajia. Monet paatsjokilaiset käyttävät jokiveneitä suurtaimenta jahdatessaan. Jotkut kalastavat verkolla talvisaikaan.

Paatsjoen marjoja. Paatsjoen laaksossa on suuria lakkasoita. Paatsjoen lakka kypsyy aikaisemmin, kuin vuonoalueiden lakka. Paatsjoella lakkaa voi ruveta keräämään jo heinäkuun viimeisellä viikolla. (Kuva: Ingar G Henriksen)

Svein Runar Ingebrigtsen on saanut metson. Metsästyspaine on viime vuosina lisääntynyt joillakin alueilla. Metsokannan kohtalo huolestuttaa monia. (Kuva: Elin Magga)

Puolukka viihtyy hyvin Paatsjoen maaperässä. (Kuva: Mette Hallen)

Koiravaljakkoajelut ovat hyvin suosittuja. (Kuva: Tor Sandø, Sør-Varanger Avis)

Pasvikskog. (Foto: Mette Hallen)

Talvinen aurinko. (Kuva: Tor Sandø, Sør-Varanger Avis)

Makkaranpaisto kuuluu ulkoilmaelämään. (Kuva: Mette Hallen)

Talvinen verkkokalastus on tosimiesten puuhaa. (Kuva: Mette Hallen)

Karhuvaroitus. Lääninhallituksen ympäristöosasto lähetti tiedotteen kaikkiin Etelä-Varangin talouksiin.

Previous Next

Paatsjoki oli alueen tärkein liikenneväylä, ennen kuin Norjan puoleinen tie rakennettiin ja kosket padottiin. Venettä, poroa ja hevosta käytettiin kulkuvälineinä aivan 1900-luvun puoliväliin saakka. Laakson läpi kulkeva tie saatiin valmiiksi 1930-luvulla.

Kansainvälinen koulutie

Paatsjoen lapset kävivät Strandissa sijaitsevaa internaattikoulua. Ylä-Paatsjoella asuvien koulumatka oli noin kahdeksankymmentä kilometriä. Koululaiset olivat internaatissa 6-8 viikkoa. Kunnollinen tieverkko Norjan puolella valmistui vasta 1930-luvun lopulla. Ennen tien valmistumista kuljettiin veneillä, poro- tai hevoskyydillä. Moni joutui kävelemäänkin. Kun Suomi oli itäisenä naapurina, tuli koulutie helpommaksi. Suomalaiset olivat rakentaneet jäämerentien. Ylä-Paatsjoella asuvat koululaiset kuljetettiin veneellä joen yli Suomen puolelle. Siellä he menivät linja-autolla Salmijärvelle, josta he jatkoivat veneellä tai lautalla joen yli Svanvikiin Norjan puolelle. Eipä monen koulumatka ole kulkenut kahden maan kautta!

Tien rakentaminen

Tien rakentaminen Paatsjoen laakson halki oli tärkeä monestakin syystä. 1930-luvulla Norjan valtio halusi perustaa uusia tiloja raja-alueelle. Tieverkosto oli huonosti kehittynyt, ja tie päättyi Svanvikiin. Suomen puolella oli yhteys mantereelle. Norjan viranomaiset suhtautuivat ajoittain epäilevästi läheisiin kontakteihin Suomen kanssa. Koko laakson läpi kulkeva tie Norjan puolella parantaisi olosuhteita niille, jotka halusivat asettua asumaan laakson yläosiin. Nykyisin voidaan autolla ajaa aivan laakson eteläkärkeen – Nyrudiin – asti.

”Trallepaanat”

Siihen aikaan, kun Paatsjoessa vielä oli vapaana virtaavia koskia, oli rakennettava nk. ”trallepaanoja”. Nämä koostuivat rautatiekiskoista, joiden päällä olevalla alustalla veneet kuljetettiin sellaisten koskien ohi, joita veneellä ei voinut laskea. Ilman näitä kiskoja olisi kulku jokea pitkin ollut mahdotonta. Suurille koskille tultaessa vene vedettiin maihin ja kiskoja pitkin kosken ohi.

Joella liikkuminen

Paatsjoen asukkaat käyttivät jokea kalastukseen ja kulkuväylänä. Ennen kuin Neuvostoliitto tuli naapuriksi toisen maailmansodan jälkeen, oli tavallista käydä vierailemassa naapureiden luona joen toisella puolella. Kauppaa käytiin, ihmiset kävivät toistensa luona, pitivät juhlia, ja saatoivatpa hakea vaikka elämänkumppaninkin joen toiselta puolelta.

Lautta- ja veneliikenne

Kun Suomi oli itäisenä naapurina, niin Salmijärvelle oli lauttayhteys. Autoja ja hevosia voitiin kuljettaa Suomen ja Norjan välillä. Lisäksi kulki reittialus Svanvikin ja Pitkäjärven (Langvannet) välillä Hakokoskelta etelään.

Säädelty liikkuminen

Kaikkien Paatsjoella veneellä liikkuvien on rekisteröitävä veneensä Rajavartiolaitoksella Kirkkoniemessä. Veneelle annetaan Norjan lipulla varustettu rekisterikilpi. Joen ylittämisestä voi saada sakot. Rajavartijat seuraavat liikkumista tarkasti. Joella kalastaessa voi kohdata venäläisiä veneitä. Mutta jos haluat kalastaa Paatsjoella, on sinun oltava Norjan kansalainen!

Talvi

Lumikelkan käyttö on suosittua. Etelä-Varangin kunnassa on yli 400 kilometriä merkittyä kelkkareittiä. Joella voi ajella suurimman osan talvea, joissakin paikoin aivan muutaman metrin päässä Venäjältä. Koiravaljakoilla ajelu on myös suosittua sekä paikallisten että turistien keskuudessa.

Etelä-Varanki on uskonnollinen rajaseutu, jossa kohtaavat vanha luonnonuskonto ja ortodoksinen ja luterilainen uskonto.

Luonnonuskonto

Saamelaisten vanha uskonto perustui animistisiin elämäntulkintoihin, joissa ihmisen ja luonnon olemassaolo pohjautui siihen, että kaikki elämä oli toisiinsa sitoutunutta. Oli pystyttävä elämään sovussa luonnonvoimien kanssa, ja pyhillä uhrikivillä uhrattiin hyvän onnen saamiseksi. Kuten muidenkin pohjoisten kansanryhmien uskonnossa, myös saamelaisten uskonnossa oli shamanistinen muoto, jossa uskonnollisena johtajana oli shamaani (noaide). Shamaani pääsi yhteyteen henkimaailman kanssa ja toimi henkimaailman ja ihmisten välittäjänä.

Nykyisin Etelä-Varangissa on kaksi saamelaista kansanryhmää: koltat – eli itäsaamelaiset - ja pohjoissaamelaiset. Koltat ovat asuneet alueella kauimmin. Pohjoissaamelaiset ovat alueelle 1700-luvun puolivälissä tulleiden saamelaisten jälkeläisiä. Jotkut näistä olivat merisaamelaisia, muuttosaamelaisia tai poronhoitoa harrastavia saamelaisia, ja he tulivat Tenon ja Varangin ympärillä olevan pohjoissaamelaisen alueen pohjoisimmista ja itäisimmistä osista. Koltat ja pohjoisaamelaiset puhuivat eri kieltä, mutta pystyivät ymmärtämään toisiaan. Suurin ero oli uskonnossa. Merisaamelaiset olivat luterilaisia, itäsaamelaiset ortodokseja

Ortodoksinen uskonto

Itäsaamelaisten kontakti kristinuskoon syntyi katolisen kirkon kautta ennen sen reformia sekä Venäjän ortodoksisen kirkon kautta. 1500-luvulla itäsaamelaiset tulivat venäläisen kirkko- ja oikeusjärjestelmän alaisiksi. Tarinan mukaan venäläinen munkki Trifon kastoi itäsaamelaisia ja rakensi Pyhän Yrjön (St.Georg) kappelin Ala-Näätämöön (Neiden) sekä Boris Glebin kappelin.

Paatsjoen saamelaiset olivat uskonnollista kansaa ja noudattivat venäläis-ortodoksisen kirkon rituaaleja niin pitkälle kun mahdollista. Pyhän Yrjön kappelissa Ala-Näätämössä pidetään vielä tänäänkin jumalanpalveluksia.

• Pyhän Yrjön kappeli on Norjan pienin kirkkorakennus ja sijaitsee kolttakylässä kolttien vanhalla yhteismaalla Ala-Näätämössä. Pyhä Trifon sai rakennettua tämän pienen jumalanhuoneen, joka pyhitettiin Pyhälle Yrjölle 1565.
• Boris Glebin kappeli sijaitsee aivan rajan vieressä Venäjän puolella. Täältä löytyy selviä merkkejä siitä, että alueella on asunut ihmisiä ainakin 1400-luvulta lähtien. Pyhä Trifon pystytti kappelin 1565. 1874 kappelin viereen rakennettiin uusi kirkko, joka on paikallaan vielä tänäänkin. Vanha kappeli paloi maan tasalle 1944.
• Trifonin luola. Trifon on itäsaamelaisten apostoli, hän käännytti uskoon ja kastoi Kuolan saamelaisia. Perinteiden kertoman mukaan Trifon puhdisti koko Holmengrå-alueen pahoista hengistä ja merikäärmeistä, jotka estivät laivojen kulkua saarta ympäröivällä vaarallisella merialueella. Paluumatkallaan Trifon piti hartaushetken luolassa, jota siitä lähtien on pidetty pyhänä paikkana

Luterilainen uskonto

Ennen 1700-luvun alkua saamelaisten keskuudessa tehtiin vain satunnaisia kristinuskoon käännyttämisyrityksiä, kun pappi Thomas von Westen teki useita käännytysmatkoja saamelaisille alueille. Saamelaisiin kohdistuva käännytystoiminta johti ratkaisevaan katkoon saamelaisten vuosisatoja kestäneessä uskonnollisessa perinteessä, joka joutui nyt taka-alalle ja unohduksiin. Pohjoissaamelaisista tuli luterilaisia. 1862 kunnan luterilaiset saivat ensimmäisen kirkkonsa, kun Etelä-Varangin kirkko vihittiin.

Kirkot rajan merkkinä

Poliittiselta taholta oli tärkeää korostaa Norjan suvereniteettia. Kirkko ja koulu olivat tässä yhteydessä tärkeitä yhteistyökumppaneita. Etelä-Varankiin pystytettiin kolme kirkkoa, joiden tehtävänä ei ollut pelkästään henkisten tarpeiden tyydyttäminen, vaan ne toimivat myös henkisenä ja fyysisenä rajan turvana koillista kohti.

• Kuningas Oskari II:sen (Kong Oscar II) kappeli vihittiin 1869 rajansuojelutarpeen sanelemana. 1826 tapahtuneen rajankäynnin jälkeen uusia rajoja ei kummemmin kunnioitettu varsinkaan venäläisten kalastajien toimesta. Alueen suveriniteettia päätettiin korostaa näkyvällä luterilaisella kirkolla, koska venäläisen väestön tiedettiin olevan syvästi uskonnollista. Kuningas Oskari vieraili Finnmarkissa 1873, ja kappeli nimettiin hänen mukaansa.
• Ala-Näätämön (Neiden) kappeli valmistui 1902 ja korosti sauvakirkkotyylillään Norjan valtiovallan olemassaoloa alueella, joka ennen oli ollut saamelaisaluetta, ja joka liitettiin Norjaan vasta 1826. Rakentamisen taustalla olivat kylän väestön vaatimus paremmista kirkollisista olosuhteista sekä viranomaisten norjalaistamispolitiikka.
• Svanvikin kappeli vihittiin 1934. Harvinaisenmuotoinen tukkirakenteinen kappeli pystytettiin paikallisesta aloitteesta, mutta kirkon rakentamiseen vaikuttivat myös rajapoliittiset seikat. Paatsjoen itäpuolesta tuli suomalaista aluetta 1920, ja pelko siitä, että Suomi saattaisi kaikki suomenkieliset alueet Suur-Suomen hallintaan oli yhtenä vaikuttavana tekijänä sille, että Etelä-Varangista yritettiin tehdä niin norjalaista kuin mahdollista.

Strandin internaatti

Internaattien perustaminen oli osa Finnmarkin norjalaistamisprosessia. Etelä-Varangin asutus oli hajanaista, ja sen vuoksi oli vaikeaa pitää pysyvää koulua joka alueella. Langfjordin laaksossa sijaitseva Strandin internaatti perustettiin 1905, ja se toimi yhdistettynä kouluna ja kirkkona. Koska lähialueella ei ollut kirkkoa, varustettiin yksi luokkahuone palvelemaan kirkollista tarkoitusta. Internaatin viereen tuli myös hautausmaa.

Lestadiolaisuus

Kaaresuvannon pappi, Lars Levi Laestadius (1800-61) aloitti herätysliikkeen, joka levisi laajoille alueille Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Taistelu alkoholia vastaan oli Laestadiukselle hyvin tärkeä asia. Hän vastusti myös kaikenlaista komeilua ja prameilua, joka hänen mielestään johti ihmisen huomion pois Jumalasta. Etelä-Varangissa herätysliike keskittyi alussa Reisivuonon (Bygøyfjord) ja Pykeijan (Bygøynes) läheisiin alueisiin, mutta levisi nopeasti edelleen. 1885 vuoden paikeilla suurin osa suomalaisesta ja saamelaisesta väestöstä oli mukana liikkeessä, norjalainen väestö puolestaan pysytteli enimmäkseen norjalaisessa kirkossaan.

Ukonkivi på Inarisjøen. Øya har i århundrer vært betraktet som hellig, og samene brukte øya som en offerplass for å sikre seg god jakt. Mat, fugler, edelsteiner og horn ble ofret. Ukonkivi er en av 3 318 øyer. (Foto: Riina Tervo, Metsähallitus)

Fader Johannes under den årlige gudstjenesten ved St. Georgs kapell i Neiden. Mange ortodokse pilegrimer tar ferden til Neiden, Nellim og Sevettijärvi for å overvære de religiøse seremoniene. (Foto: Yngve Grønvik, Sør-Varanger Avis)

Biskop Panteleimen fra Oulo vier vannet i Neidenelva ved St. Georgs kapell. (Foto: Yngve Grønvik, Sør-Varanger Avis)

Kapellet i Nellim, Finland. Mange av østsamene som tilhørte Pejsen-siidaen (Petsamo-siidaen) valgte å flytte til Nellim etter at Finland måtte avstå Petsamo-området til Sovjet etter 2. verdenskrig. Mange østsamer har holdt ved sin ortodokse tro.(Foto: Sigrun Rasmussen, Savio-museet)

Boris Gleb gamle kirke. Kirken ble vigslet 24. juni 1565. For østsamene i Pasvik-siidaen var Boris Gleb viktig som boplass og religiøst møtested. Dessverre ble den gamle kirken brent i oktober 1944. (Foto: Ole Rugås. Sør-Varanger museums samlinger)

Bauta av predikanten Lars Levi Læstadius i Pajala, Sverige. Læstadius lære fikk gehør hos store deler av Nordkalottens finner og samer. Læstadius var opptatt av at Guds ord skulle forkynnes på folkets eget språk. Den norske kirke var bekymret for oppslutningen rundt Læstadius lære og mente det var nødvendig å bygge kirker i områder med samer og finner. (Foto: Ingar G Henriksen)

Svanvik kapell i Pasvikdalen. Kapellet ble innviet 25. september 1934. Den norske kirke og den norske staten markerte sin tilstedeværelse i grensestrøket. Den flotte bygningen i tømmer er et synlig bevis på gode norske byggetradisjoner. (Foto: Ingar G Henriksen, Sør-Varanger museum)

Trifonhula ligger ikke langt fra utløpet av Pasvikelva. Østsamene la igjen noen mynter i hula før de dro ut på fjorden for å fiske. Hula er lettest tilgjengelig ved lavvann. Flomerket kan sees i fjellet. (Foto: Gry Andreassen, Sør-Varanger museum)

Utenfor Kirkenes kirke etter gudstjeneste i 1890-årene. Klesdrakt og skotøy viser at Sør-Varangers samiske befolkning var godt representert også i kirkelivet. Mens østsamene tilhører den ortodokse kirke, har de fleste nordsamer vært knyttet til den lutheranske kirke eller læstadianismen. (Foto: Ellisif Wessel. Sør-Varanger museums samlinger)

Previous Next

Paatsjoen laakso on kautta historian ollut eri kulttuurien ja kansanryhmien kohtauspaikka. Perinteet ovat sulautuneet yhteen ja kehittyneet aikojen kuluessa. Tänään kunnassa on kaikille ikäryhmille paljon tarjottavaa.

Kulttuurielämä ja perinteet

Paatsjoen laakso on erilaisten kulttuurien kohtauspaikka. Ihmiset ovat oppineet toisiltaan ja hyödyntäneet toistensa kokemuksia. Monia perinteitä on kehitetty ja viety eteenpäin. Raaka-aineita, kuten kalaa, lihaa ja marjoja käytetään nykyaikaisessa ruuanlaitossa vanhojen perinteiden pohjalta. Poron,- lehmän-, lampaan- ja kalannahkojen käytöllä on pitkät perinteet.

Laakson asukkaat ovat aina hyödyntäneet luonnonvaroja. Norjalaisia, pohjoissaamelaisia, suomalaisia ja kolttasaamelaisia käsityöperinteitä pitävät yllä kotiteollisuusyhdistykset ja yksityiset henkilöt. Paatsjoen laakson juuret tulevat selvästi näkyviin kulttuuripäivillä ja joulumessuilla.

Koulut ovat tärkeitä kulttuurinkantajia, ja kiinnostus paikallishistoriaan on suuri. Monet lapset opiskelevat koulussa suomea ja saamea. Yhteyksiä venäläisiin ja suomalaisiin naapureihin pidetään yllä erilaisten yhteistyöhankkeiden kautta.

Suomesta itään ja Venäjältä länteen sijaitsee karhun valtakunta – Paatsjoen alue. Täällä kolmen maan kohtauspaikassa eläimet ylittävät rajoja halunsa mukaan. Paatsjoen laaksosta löytyy Norjan suurin karhukanta ja muitakin harvinaisia lajeja, joita muualla Norjassa ei ole.

Erämaa ja petoeläimet

Paatsjoen alue on osa suurta erämaa-aluetta, joka ulottuu pitkälle Suomeen ja Venäjälle. Täällä voit tavata kaikki neljä suurinta petoeläintä: karhun, suden, ilveksen ja ahman. Alueen karhukanta jakaantuu kolmen maan kesken, mutta Paatsjoen alueella on pysyvä karhukanta ja useita naaraita, jotka synnyttävät pentunsa täällä. Ilves viihtyy parhaiten rannikon läheisillä alueilla, susi puolestaan saattaa vaellella alueelle naapurimaista. Ahmakantaa uhkasi aikaisemmin metsästys ja pyynti, mutta kanta on viime vuosina ollut kasvussa.

Hirvi ja karhu

1900-luvun alussa hirvi oli harvinainen eläin Paatsjoen metsissä. Tietämän mukaan ensimmäinen hirvi Etelä-Varangin alueella ammuttiin vasta 1924. Nykyisin hirvikanta on runsas, ja hirvi on keväisin tärkeä ravinnonlähde karhulle. Kun keväthanki kantaa karhua, mutta pettää hirven sorkkien alla, ovat heikot vasat ja kantavat hirvinaaraat karhulle helppo saalis.

Levinnäisyyden äärialue

Paatsjoen hirvikanta on yksi maailman pohjoisimmista, ja monet muutkin lajit ovat täällä pohjoisimmilla levinnäisyysrajoillaan. Alueella on pieni metsäkauriskanta, mutta alueen ilmasto ei ole suotuisa metsäkauriille. Alueella on lajeja, jotka täällä ovat läntisimmällä esiintymisalueellaan. Yksi tällainen laji on supikoira, sitä esiintyy harvoin lännempänä Norjassa.

Paatsjoen aarniometsä

Paatsjoen aarniometsä on yksi Norjan viimeisiä. Paatsjoen metsät ovat maailman suurimman yhtenäisen havupuuvyöhykkeen – Siberian Taigan – luoteinen uloke. Aarniometsä on saanut kehittyä vapaasti ja lähes ilman ihmisen vaikutusta. Tuhansien vuosien aikana syysmyrskyt ja metsäpalot ovat luoneet vaihtelevan metsän, jossa on suuria ikäeroja, ja monet puista ovat useita satoja vuosia vanhoja.

Aarniometsän linnut

Vanhat ja kuolleet puut ovat monien lintujen pesimäpaikkoja ja ravinnonlähteitä. Pohjantikka löytää suosikkiruokansa – kaarnakuoriaisen – männyn keloista, ja metsolla on soidinpaikkansa vanhassa mäntymetsässä. Jotkut pöllolajit tekevät mielellään pesänsä vanhoissa puissa oleviin luonnollisiin koloihin. Hiiripöllö on metsän tavallisin pöllölaji, kun taas lapinpöllö on eksoottisin laji.

Jyrsijöiden rooli

Pikkujyrsijät, kuten punamyyrä ja harmaakuvemyyrä, ovat suosittua saalista pöllöille ja monille alueen petoeläimille ja -linnuille. Jyrsijät lisääntyvät nopeasti ja voivat siitä syystä esiintyä suurina määrinä. Jyrsijätiheys vaihtelee, ja Paatsjoella on huippuvuosi noin viiden vuoden välein. Riekkokannat ovat usein suuria hyvinä jyrsijävuosina, koska silloin vähemmän riekonpoikasia joutuu petoeläinten ja petolintujen saaliiksi. Vuosina, jolloin jyrsijäkanta on pieni, riekonpoikasiin kohdistuva predaatiopaine kasvaa.

Piisami

Piisami on Paatsjoen vesistön alueella uusi laji. Piisamia laskettiin luontoon Suomessa ja Venäjällä 1900-luvun alussa, ja 70-luvulla se levisi Etelä-Varankiin. Piisami ei ole rotta, vaikka sitä jotkut piisamirotaksi kutsuvatkin, vaan pienjyrsijä. Intiaanit kutsuivat sitä ”majavan pikkuveljeksi”, piisami ja majavahan muistuttavat jonkin verran toisiaan. Piisami on kuitenkin majavaa paljon pienempi, ja sen häntä on litteä sivulta katsottuna.

Karhu valmistautuu talviunille kun ensilumet ovat tulleet. Karhu menee talviunille, koska talvisin ravinnonsaanti on hankalaa. Karhu voi olla pesässään 5-7 kuukautta, ja karhuemo synnyttää pennut pesässä talvella. Karhunpennut ovat syntyessään hämmästyttävän pieniä; 300-500 gramman painoisia ja noin 25:n sentin pituisia. Keväällä ruuan saanti helpottuu, ja karhu poistuu pesästä. Kun karhunpennut seuraavana talvena menevät talviunille, ovat ne saavuttaneet jopa 30:n kilon painon! (Kuva: Steinar Wikan, Svanhovdin ympäristökeskus)

Paatsjoen karhukantaa kartoitetaan jäljittämisen ja näköhavaintojen avulla. Nykyisin on ruvettu keräämään ulostenäytteitä DNA-testausta varten. Svanhovdin ympäristökeskus on ottanut käyttöön rikostutkijoiden menetelmät: DNA-analyysit. Ulosteesta saadaan erotettua karhun DNA, ja sen avulla voidaan määritellä identiteetti, sukulaisuussuhteet ja sukupuoli. Menetelmä antaa hyvän kuvan Paatsjoen karhukannan koosta. (Kuva: Paul Aspholm, Svanhovdin ympäristökeskus)

Paatsjoen hirvikanta on erikoinen. Osa hirvistä muuttaa oleskelupaikkaa vuosittain Norjan ja Venäjän välillä. Näitä kutsutaan ”muuttohirviksi” ("trekkelg") tai ”venäjänhirviksi” ("russeelg"). Muuttohirven kesälaitumet ovat Paatsjoen itäpuolella, venäläisen raja-aidan ja rajan välissä. Talvilaitumet ovat mäntymetsissä Norjan puolella, jossa hirvi käyttää ravintonaan männyn neulasia ja kaarnaa. (Kuva: Steinar Wikan, Svanhovdin ympäristökeskus)

Kuukkeli on utelias lintu, ja sen luottavainen olemus on mukavaa seuraa metsässä liikkujille. Se lehahtaa paikalle äänettömin siivin ja saattaa istua hyvinkin hiljaa. Kun kuukkeli äännähtelee, sen ääni on matala, naukumista muistuttava. (Kuva: Morten Günther, Svanhovdin ympäristökeskus)

Harmaakuvemyyrä on Paatsjoen alueen tavallisin pikkujyrsijä, ja se voi lisääntyä erittäin nopeasti. Harmaakuvemyyrä saavuttaa sukukypsyyden kolmen viikon ikäisenä, kantoaika on 3 viikkoa, ja poikaisia voi olla jopa 5-6 kappaletta. Usein naaras tulee uudelleen tiineäksi heti synnytyksen jälkeen, ja seuraava poikue syntyy, kun naaras vielä imettää edellisiä poikasiaan. Yksi harmaakuvemyyrä voi siis yhden kauden aikana jättää tuhansia jälkeläisiä. (Kuva: Ragnar Våga Pedersen, Svanhovdin ympäristökeskus)

Metso ja koppelo viihtyvät Paatsjoen mäntymetsissä, ja männyn neulaset ja kaarna ovat talvisin suuri osa ravintoa. Nämä eivät kuitenkaan ole kovin ravintorikkaita, ja metso joutuu käyttämään paljon aikaa syömiseen. Kylminä kausina metso pysyttelee paikallaan suurimman osan vuorokautta, ja kovilla pakkasilla se voi jopa lopettaa syömisen (Kuva. Steinar Wikan, Svanhovdin ympäristökeskus)

Jäniksenpoikanen makaa liikkumattomana, jotta sitä ei huomattaisi. Jäniksen talviturkki on valkoinen, niin että petoeläimet ja –linnut eivät sitä niin helposti lumessa huomaa. (Kuva: Morten Günther, Svanhovdin ympäristökeskus)

Lapinpöllö on yksi maailman suurimmista pöllöistä. Lapinpöllö on harvinainen, mutta Paatsjoella sitä esiintyy enemmän kuin muualla. Se on kuitenkin satunnainen vierailija, joinakin vuosina sitä tapaa laaksossa useissakin paikoissa, toisina se on kokonaan poissa. Lapinpöllo vaihtaa oleskelupaikkaa sen mukaan, missä pikkujyrsijöitä on parhaiten saatavilla. (Kuva: Steinar Wikan, Svanhovdin ympäristökeskus)

Metsäkauris on uusi laji Paatsjoen alueella, ja se on tullut lännestä rannikkoa pitkin. Talvella 2005 Paatsjoen laaksossa oleskeli kuusipäinen lauma; yksi hirvas, yksi vasa ja neljä naarasta. Paatsjoki on metsäkauriin levinnäisyyden pohjoisinta aluetta. Talvi saattaa näille eläimille olla kovinkin rankka, ja usein niitä ruokitaan talvisaikaan. (Kuva: Steinar Wikan, Svanhovdin ympäristökeskus)

Previous Next